Reilu kaksi viikkoa lähtöön ja nyt jännittää.
Jännittää, pelottaa, kauhistuttaa, hirvittää, kiehtoo, houkuttaa, kutkuttaa, kihelmöi. Olisikohan tähän olemassa mitään salvaa tai pulveria?
Vähitellen kirkastuu mun matkasuunnitelma. Kaikkine mahdollisine ulottuvuuksineen reissusta tulee vähintäänkin järistyttävä kokemus. Tässä vaiheessa vuotta tuntuu hirmu voimakkaasti siltä, että mulle kaavaillut tehtävät ovat aika lailla out of my league. Vaikka aika on lyhyt, kolme kuukautta, olen ihan hädissäni: miten minä pärjään? Eilen yritin pubissa jutella ystäväni jenkkikavereiden kanssa ja englantini tökki tosi pahasti.
Tarvitaan treeniä, treeniä, treeniä...
Ensi viikolla tehdään melontareissu, inkkarikanooteilla Juvalta Sulkavalle. Luvassa varmasti rankka ja uuvuttava kokemus. Lisäksi tapanani on ollut aina sairastella näiden seikkailuretkien jälkeen. Saa nähdä, jäänkö henkiin lainkaan. Peruskuntoni kun on mitä on... Suunnitelmani kunnonkohotuskeväästä romuttui aika mestarillisesti ihan vaan laiskuuden ja saamattomuuden vuoksi, (alkoholinsietokyky on kylläkin kasvanut ja takaisin maha). Toivottavasti kesäksi kaavaillut koskenlasku-, vaellus- ja telttaretket tehdään vain jenkkimäiseen "out in the wilderness" -tyyliin eli huomattavasti iisimmin kuin meidän opintojaksoilla...
Katsotaan kuin tytön käy...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti