Ja kuinkas sitten kävikään?

Niin taas vierähti vuosi, yhdessä pitkässä silmänräpäyksessä.

Nopeasti sujahti kolme kuukautta Oregonissa: nukkuvia ja savuavia tulivuoria, laava-peltoja ja muita vulkaanisia maailmanihmeitä; hiekka-aavikoita, erämaaylänköjä, lumihuippuisia vuoristoja, rotkoja ja kanjoneita; vesiputouksia, Tyynenmeren aaltoja, kuumia lähteitä, IV-luokan vaahtopäisiä koskia; palmuja, alppiruusuja, viinirypäleitä ja muita trooppisia kasveja rinta rinnan valkorunkoisten koivujen kanssa; konferenssikoordinointia, cowboy-häitä, koskenlaskua ja muuta perusamerikkalaista arkea. Kaikesta hämmästyttävästä ja häkellyttävästä tarjonnastaan huolimatta koko reissun arvokkainta antia oli kuitenkin epävarmuuden sietokyvyn ja itseluottamuksen kehittyminen.

Syksy menikin sitten opetellessa elämän läksyjä onnellisuudesta. Harjoittelin uusiksi muotoutuneen maailmankuvaani käyttämistä ja sovittelin itseni ylle armollisempaa minäkäsitystä. Henkisen itsetuntemuksen syvyydet saivat osakseen paljon kaipaamaansa huomiota, jota tuki yöpöydälle korkeisiin pinoihin kerääntyneet (ennen) lukemattomat kirjat. Mahtavaan saumaan tuli kansalaisopiston kurssi, jolle on keväällä luvassa jatkoa. Matkani kohti mielentyyneyttä ja aidompaa elämänhallintaa siis jatkuu. Kyytiä saavat vähitellen väärät tottumukseni, persoonallisuuteni virheelliset pelot ja psyyken haitalliset perusolettamukset.

Toistaiseksi voimassaolevan ajan aion siis edelleen pysyä läheisessä suhteessa ainoastaan oman pääni kanssa ja jatkaa menestyksekästä yhtenä yksikkönä säilymistä. Kuten myös eräs rakas ystäväni on todennu, minäkin tarvitsen ensin terapiasuhteen ja sitten vasta parisuhteen. Vaikka ympärilläni tapahtuu paljonkin pariutumista, pesiytymistä ja solutason jakautumista, aion aiemmista tavoistani poiketen olla muiden puolesta pelkästään onnellinen, enkä lainkaan mustasukkainen tai katkera. Tämän talven suurin opetus oli, että todellinen rakkaus löytyy meistä jokaisesta itsestä, vaikka sitä turhin toivein etsitään tuolta ulkoa. Annan siis sisäisen aurinkoni paistaa täydellä terällä. Se riittää.

Opintojeni loppusuora on nyt elämäni päänäyttämö ja luvassa vielä muutaman kuukauden ajan erinäisiä varmasti tragikoomisiakin näytöksiä. Tästä prokkiksesta kun selviän, niin tuskin mikään tuntuu oikeasti vaikealta vähään aikaan. Voin olla myös täysin väärässä ja näin huolettomammaksi eloni ei koskaan enää palaa. Keväällä häämöttävä valmistuminen tuo mukanaan joka tapauksessa varmaankin uuden työpaikan, uuden paikkakunnan, uuden kodin ja uudet ystävät. Tuntuu mukavalle, kun jo nyt kysellään ja pyydetään töihin. Olen vakaasti sitä mieltä, että tutkinto ulos ensin ja sitten vasta on lupa alkaa katsella ympärille. Liian monta hyvää tyyppiä on työelämä "varastanut" meidän koulutusohjelmasta kesken opintojen ja minulle en halua niin käyvän. Kyllähän sen työnantajat ymmärtävät, ja jos eivät ymmärrä, niin tuskinpa haluaisinkaan olla sellaisten kanssa tekemisissä... Ja onhan noita houkuttelevia oman alan organisaatioita Suomi pullollaan. Erään hilpeän ystäväni kanssa pohdittiin yhtenä iltana, että eikö olisi hauskaa, jos olemassa olevien järjestöjen lisäksi olisi Mannerheimin Lapastensuojeluliitto, Pelastakaa Sakset ry, Irti Muumeista ry, Erilaisten noppien liitto, Suomen lumilapiolaisten liitto. Jatkan ehkä näiden kehittelemistä...

Nähtäväksemme jää, meneekö jälleen seitsemän kuukautta, ennen kuin seuraavan kerran jotakin tänne taas runoilen.

Siihen saakka,

Kulkekaa rauhassa, ystäväni.