Kysyäkseen pitäisi tietää jo aika paljon

Ja olisko kellään nyt mitään kysyttävää?
Niin, siis nyt vois sitten kysyä, jos jollekin jäi jotain epäselvää.

*yleisön ylle lankeaa kymmenpäinen, kiusallinen hiljaisuus*

Ai, ei oo mitään. Eipä sitten muuta, kun että seuraava puhuja lavalle!

Näin päättyy mahdollisesti suurin osa Suomessa pidetyistä puheenvuoroista. Eikä kukaan yritä tehdä vanhalle tavalle mitään. Paitsi ehkä yksittäinen amk-opettaja, joka käskee jokaisen läsnäolopakolla läimäistyn opiskelijan miettimään etukäteen kysymyksiä puhujalle suurella tohinalla järjestetyssä tilaisuudessa, jonka laitos on kerrankin saanut järjestettyä.

Eihän kukaan voi kysyä mitään, jos ainuttakaan tarkentavaa tai selventävää kysymystä ei tule mieleen. Sama pätee tilanteisiin, jossa kokematon henkilö A tekee virheen tietämättömyyden vuoksi ja kokenut henkilö B moittii sanoen: "Olisit kysynyt!" Miten sellaisessa tilanteessa voi edes kysyä, jossa ei tiedä, että ratkaisu voisi ylipäänsä piillä ulkona, tuolla jossakin? Kuvio toistuu myös kahden vieraan ihmisen kahdenvälisessä kohtaamisessa. Jutustelun voisi aloittaa vaikkapa kysymällä jotakin, mutta mitä ihmettä sitä kysyisi, jos ei tiedä ihmisestä mitään?

Ensin kuvatun yleisötapahtumaesimerkin kohdalla voidaankin pohtia sitä, että miksei esiintyjän puheenvuoro herättänyt mitään ajatuksia kuulijan päässä. Oliko esitys niin tyhjentävä, ettei mikään todellakaan jäänyt epäselväksi vai eikö yleisö pystynyt liittämään kuulemaansa mihinkään vanhaan oppimaansa? Vai eikö vastaanottaja kuunnellut lainkaan? Luulisi, että esiintyjän kanssa vuorovaikutuksessa oleva yleisö saisi esityksestä kaikkein eniten. Eikö aina kannattaisi pyrkiä aitoon kontaktiin?

Monien pitkäveteisten ja pidättyneiden jorinoiden joukossa minäkin pidin julkisen puheenvuoron eilen, pitkästä aikaa. Minua se jännitti, mutta ilmeisesti ihan turhaan. Aiheena ei ollut kummempi kuin mun kesällinen matkakokemus, mutta siihenkin sain upotettua sanomaa ja paatosta. Se ei ollut mahdottoman pitkä, mutta ilmeisesti hyvinkin innostava ja herättävä. Aivan loistomenestys, olin aivan liekeissä siellä lavalla! Sain koko yleisön hyrähtämään naurusta selvästi kolme kertaan ja irrallisia nauruntyrskähdyksiä irtosi herkimmistä, hyväntuulisimmista ja hervottomimmista pitkin matkaa. Puheenvuoron jälkeen tulvi kysymyksiä ja vielä illalla, samojen uusien opiskelijoiden tervetuliaisbileissä puheenvuoroani tultiin kiittelemään moneen kertaan. Häkellyttävän mukavaa!

Tämä erinomainen kokemus sai minut harkitsemaan, että ehkä minun pitäisi sittenkin harkita julkista uraa. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Katsotaan nyt kuitenkin vielä nämä eduskuntavaalit, että mihin sirkustemppuihin sitä ihmiset alentuvatkaan tavoitellessaan kansan syvien rivien suosiota. Kiertuebusseja, hernekeittoa ja kädenpuristuksia, pinssejä, muikeita naamapostikortteja ja muuta kampanjakrääsää? Ei kiitos - mieluummin aitoja ihmisläheisiä kontakteja ja kuuntelevaa korvaa, joka kysymällä osoittaa myös ymmärtäneensä.