Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Olipa jännittävä viikonloppu. Olin paimentamassa kummipoikaani sisaruksineen, kun serkkuni miehineen lähti viikonloppulomalle.

Ensin hiukan lapsista. Poika on 1,5-vuotias enkeli, joka syö kaikkea, antaa pukea, pitää vaipanvaihdosta, menee itse päiväunille, kun häntä väsyttää ja leikkii ominpäin. Sanalla sanoen vaivaton. Uusia sanoja tulee koko ajan, hän toistaa kaiken heti kuin pieni suloinen papukaija. Käsitteiden merkitys on hänelle vielä hiukan hämärä, minäkin sain kunnian olla 'äitimami', olinhan tilapäisesti lauman ensisijainen naispuolinen hoitaja.

Hänen 7-vuotias isoveljensä on lähes päinvastainen: itsepäinen ja omatahtoinen, temperamentiltaan korkeasti aktiivinen, matalasti häirittävä ja korkeasti sensitiivinen, jolle sanalliset ohjeet menevät perille vain, jos kumartuu lapsen korkeudelle, ottaa molemmista olkapäistä kiinni ja katsoo samalla silmiin.

Heidän toinen isosiskonsa on 9-vuotias sarkastinen pikkunero, joka lukee ja laskee keskivertoa sujuvammin, soittaa huilua ja muun muassa säveltää omia kappaleita. Neiti käyttää kiltin tytön mainettaan häikäilemättä hyväkseen ja sälyttää syyn kuin syyn muiden sisarusten harteille.

Lapsikatraan vanhin on 12-vuotias tyttö, jolle pikkuinen veli on maailman rakkain olento. Isosisko hoitaa lasta mustasukkaisesti kuin omaansa, päästä varpaisiin. Hän joutuu usein kahnauksiin pienempien sisarusten kanssa ja vanhimpana saa usein syyn suotta niskoilleen. Murrosiän kynnyksellä hän kaipaisi paljon enemmän huomiota ja hakeekin sitä nyt pikkuisesta huolehtimalla.

Vauhtia riitti siis talossa, jossa näiden lasten lisäksi oli kolme riehakasta kissa, jotka sähisi toisilleen ja juoksi ympäriinsä. Koira sai olla ulkona lämmitetyssä kopissaan, joten siitä ei onneksi ollut sen enempää harmia. Tein oikein hyvää ruokaa ja leikitin kivoja ja opettavaisia leikkejä. Toisinaan kärsivällisyys oli todella koetuksella, kun lukuisista toistoista huolimatta ohjeet eivät menneet perille. Harmitti, kun en välillä osannut olla positiivinen aikuinen, vaan alennuin väsymyksen vuoksi kiukuttelemaan lapselle takaisin samanlaisella äänenpainolla. Paremmin se lapsi minua olisi kuunnellut, jos olisin vain koskettanut olkapäätä ja madaltanut ääntäni.

Kärsivällisyyttä ja neuvokkuutta vaati myös yöllinen poikkeustilanne. Aamuyöllä neljän maissa alkoi kuulua helvetinmoista jylinää, jyrinää, tärinää ja tärskettä. Ikäänkuin 18-vaunuinen rahtijuna olisi yllättäen liikkunut yläkerrassa. Paikansin sen pian lämminvesivaraajaksi ja lyhyen puhelinneuvottelun tuloksena löysin sähkötaulusta pumppuhuoneen sulakkeen, irrotin sen ja sain metelin seis. Ihmeellistä kyllä, kukaan lapsista ei edes herännyt ääneen. Onneksi serkkuni oli vasta hetkeä aiemmin palaillut hotellille, joten hänenkään yöunensa ei tästä yöllisestä puhelusta häiriintynyt.

Aamulla ei sitten tullutkaan kuin kylmää vettä liruttaen. Vesipumpun sähkömoottori oli leikannut kiinni ja siitä johtuen putkissa kiertänyt ilma oli saanut lämminvesivaraajan pois tolaltaan. (Tämän opin kantapään kautta, mutta minusta myös kasvatusalan koulutusohjelmissa kuuluisi olla jonkin verran insinööriopintoja.) Hain turvapaikkaa itselleni ja lapsille heidän mummolasta, minun kummitätini luota, jossa oli jo valmiiksi heidän kolme serkkua hoidossa. Perhepäivähoitajana hänelle suuret lapsilaumat olivat arkipäiväistä, joten loppupäivä seitsemän lapsen kanssa sujuikin ihan rattoisasti.

Yleensä lapsenvahdeille jätetään jääkaapin oveen toimintaohjeita monenlaisia tilanteita varten. Vaikka kuinka tarkkaan koitin katsoa, en kyllä nähnyt mainintaa LVI-järjestelmän toimintahäiriöistä. Vaikka kriisitilanteesta päästiin yli ihan kunniakkaasti, eikä lapsillekaan jäänyt kai mitään traumoja, aion visusti välttää lisääntymistä. Myös omakotitalon ja monimutkaisen kiertovesilämmitysjärjestelmän hankkiminen lykkääntyy ainakin vielä viidellätoista vuodella.

Toisaalta tunnen olevani kovin elossa. Adrenaliinimyrsky saa ihmeesti ihmiseen potkua. Tästä kun selvisin, niin nyt taas selviän ihan mistä tahansa.