Otolliset kelit

En muista, että olisin vielä koskaan ollut näin monipuolisesti onnellinen ja huoleton. Ei ole asuntoa, opinnot on kesken, uudella paikkakunnalla on todella vähän tuttuja (vaikka ovatkin sitäkin mukavampia), ja vanhaan kaupunkiin on aika kiintynyt. Silti mieli on tyyni ja rauhallinen. Ihan kuin tietäisin tulevasta enemmän kuin muut. Vaikken tiedäkään tietäväni. Tai mistä sitä tietää, ehkä tiedänkin.

Olen kirjoittanut opinnäytetyötä avoimen ikkunan äärellä ja nauttinut auringosta. Kuivannut pyykkiä ulkona ja vanginnut pyyhkeisiin ihanan keväisen raikkauden. Tarjoillut itselleni siideriä parvekkeella kuin paremmallakin terassilla ja takonut tekstiä läppärille sylissä. Ihana sää!

Kevät todella tekee ihmeitä. Kaikki kokemukset tuntuvat vahvemmilta, kaikki tunteet todellisemmilta, kaikki vuorovaikutustilanteet eläväisemmiltä. Kaikki tuntuu enemmältä. Ei siis mikään ihme, että Emilé Durkheim havaitsi itsemurhatutkimuksessaan (Le Suicide 1987), että maalaisjärjen vastaisesti juuri keväällä ja kesällä tehdään itsemurhia enemmän kuin muina aikoina. Ne, jotka jäävät lisääntyvän sosiaalisuuden ulkopuolelle, tuntevat olonsa keväisin TODELLA yksinäisiksi, eristyneiksi ja tarkoituksettomiksi. Tyhjyyden tunne (anomie) ajaa yhteisöstä irralliset itsetuhoon.

Jos kukaan enää koskaan kehtaa tulla kyseenalaistaneeksi minun kuullen yhteisöjen eheyttävän voiman, minä ehkä suutun ja lyön. (No en lyö. Lakkaan ehkä olemasta mukava. Hetkeksi. En hymyile sille pitkiin aikoihin. Ainakaan viiteen minuuttiin. Lupaan leppyä nopeamminkin, jos vaihdetaan aihetta tai tarjotaan karkkia.

Vaihdanpa aihetta oma-aloitteisesti, jotten kiukustu suotta. Eilen ihmettelin ruokakaupassa, että miksi pääsiäisenä tarjoillaan yleensä lammasta (tai jouluna kinkkua.) Ilmeisesti lammasperinne symboloi juutalaisten vapautumista egyptiläisten orjuudesta. Siksi pashamuotitkin näyttää pyramideilta, kertoo sattumanvarainen nettilähde. Mietin sitten, että mikäs voisi olla palmusunnuntain erikoinen: taivaallisen hyvää aasia palmunlehväpedillä?