Spontaani idylli

Töissä on aikamoista häsellystä koko ajan ja illalla kotiin palatessa päässä kohisee suhteettoman äänekkäästi. Työn opetteleminen vie valtavasti energiaa ja väsyessä mitättömät asiat tuntuvat mahdottomilta. On melko hankala myöntää itselleen ja muille, ettei osaa tai tiedä. Vielä. Tukea tarvitsisin, mutta en osaa sitä pyytää. Vieläkään.

Työlle pitäisi löytää vastapaino. Uudessa kaupungissa, josta ei vieläkään tunne muita kuin työhönsä liittyviä ihmisiä, on vain hiukan monimutkaista hakeutua harrastamaan. Edellisessä kaupungissakaan ei minulla säännöllistä harrastusta ollut, nyt sitä pitäisi sellainen ihan tyhjästä tempaista. Hankalaa on. Henkilökohtaisen tuutorin tarvitsisin. Ihan oman. Missäs niitä uusia ystäviä taas tavataankaan?

Eilen keskelle arkea ilmestyi harvinainen ilo. Tuikitavallinen tiistai-ilta kääntyi käsittämättömän kauniiksi kesäehtooksi, kun lauantaikomiteamme päätti simuloida Lauantai-illan ja spontaanisti ryhtyä yhteiseen kesäretkeen. Tuo siunattu moottoritie tuo luonnon niin lähelle, että tunnissa olimme jo aivan toisaalla. Mökki-idylli rantakallioineen ja männynkäpyineen vei ajatukset muualle ja tyynen rauhallinen Näsijärven liplatus vaiensi päänsisäisen suhinan. Rentoutti ja virkisti samalla kertaa. Reipastahtinen soutureissu niemien poukamissa nosti pintaan pintaan, jonka ihana, lämmin rantasauna ja raikas järvivesi huuhtoivat pois.

Mikäs siinä oli ollessa, kun kiukaalla paistetut makkarat, perunasalaatti ja äityliinin vastakeitetty marjamehu odottivat nälkäisiä ja janoisia, mutta puhtoisia saunojia. Leppeä kesätuuli vilvoitti ihoa, ilta-aurinko väritti taivaan pastellinsävyillä. Taustalta puuttui vain laventelin tuoksu ja panhuilumusiikki, niin yltiöidyllinen ja naurettavan upea oli ilta. Kuin suoraan postikortista, matkaoppaasta tai karaokevideosta. Hyvästä sellaisesta.

Kesä. Ihana Suomen kesä. Sinua on ollut ikävä.