Hämeenlinnan asuntomessut tukkivat median, kaupungin pääväylät ja kulkureitit työpaikalleni. Silmäni ja korvani ovat täynnä asuntomessuja. Sietokykyni on ylittynyt jo moneen kertaan. En usko, että mikään saisi minua enää niin suopeaksi tapahtumaa kohtaan, että vaivautuisin vääntäytymään Harvoilanmäelle ja vieläpä maksamaan siitä.
Kaikki lehdet ovat uutisoineet asuntomessujen etenemisen vaiheita jo monta kuukautta ja tyhjänpäiväisten tapahtumaraportointien mitäänsanomattomuus vain lisääntyy messujen pyöriessä. Hattelmalan muinaispelto päällystettiin tilapäisesti parkkipaikaksi ja satojen autojen loppumaton vana valuu hiekkakentälle. Liikenteenpaljous onneksi kannustaa työmatkapyöräilyyn, sillä tuhansien turistien seassa hupenee kärsivällisyys. Avajaispäivän liikennesuma messualueen liepeillä lienee raflaavinta, mitä kesätoimittajat ovat tapahtumasta irti saaneet. Alue on esitelty kuvin ja sanoin niin monessa lähteessä, ettei käynti paikan päällä toisi minulle juuri mitään lisää. Paitsi ehkä ahdistuneisuutta ja kateellisuutta. Puolen miljoonan vinokattoiset design-talot stailattuine komeroineen ovat omiaan aiheuttamaan vain närkästystä.
Tuhannen euron nahkasohvalla tai kristallikruunun alla ei asu yhtään sen onnellisempi perhe kuin kirppiskalusteilla somistetussa vuokrayksiössä, päinvastoin. Mulle tulee kurja ja alemmuudentuntoinen olo jo Iskussa, jossa myös myydään harhakuvia ja illuusioita kodista ja onnesta, jotka ovat minun tavoittamattomissa. Pesänperustamisvietti on monilla niin voimakas asia, ettei siinä paljon paina todellinen varallisuus. Kulutusluottoa vaan peliin.
Eräs ystäväni lupasi minua muistuttaa tästä aatoksestani sitten, kun minä alan huolestuttavasti velkaantua ja syytää rahaa huonekalukauppoihin. Viimeistään sitten, kun myyn sieluni Ikealle on minut aika palauttaa järkiini. Vaikka väkisin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti