Aika aikaa kutakii, sano pässi, ku päätä leikattii

Katsoin pari päivää sitten maikkarilta leffan Freaquency - yhteys kuolemaan, jossa pelattiin aikajatkumien kanssa. Se vaikutti ajatteluuni syvästi ja peruuttamattomasti. Tässä joitakin mieleenjohtumia.

Ystäväni tuntevat minut hitaista lähdöistä ja nopeista liikkeistä. Kroonisen myöhästelyni syy on se, että aika on minulle aina suhteellista. Ennen lähtöä puoli tuntia on lyhyt aika, jos minun täytyy tuottaa tekstiä opinnäytetyötä varten, mutta sama aika on pitkä, jos pitää käydä suihkussa, pukea, meikata, syödä ja pakata laukku. Vanha vitsi väittää minuutin pituuden riippuvan siitä, kummalla puolella vessan ovea olet. Minulta jäisi monta asiaa tekemättä, jos viime tippaa ei olisi olemassa.

Vanhat kämppikseni tuntevat minut myös omista henkilökohtaisista aikapoimuistani. Näihin ajan syövereihin ja aikajatkumon repeämiin voi törmätä missä tahansa, mutta tiheiten niitä ilmenee erityisesti omalla sängylläni, tyynyjen seassa tai torkkupeiton alla. Uppoutuminen voi tapahtua Hannu Karhun tai Hanna-Pauliinan seurassa, jolloin tunti toisensa jälkeen vierähtää huomaamatta. Yllättäen ylle hiipii sininen hetki, joka vaipuu pimeäksi. Loputonta ajanvietettä voi tuottaa opparin teoreettisen viitekehyksen rakentelu, hypnoottisen alaslaskematon (eng. unputdownable) henkisen kasvun opas, internetin inha/ihana syöveri, pitkät päiväunet, tai vaikkapa isän pasuunan lailla soitettava vetohuilu (lempikappaleitani tao-tao ja myrskyluodon maija, mieluiten tiara päässä).

Mielenkiintoinen ajatus ajan kulumisesta on absoluuttisen ja suhteellisen, elämyksellisen iän suhde. Lapsuuden kesät tuntuivat paljon pidemmiltä siksi, että ne olivatkin suurempia suhteessa siihenastiseen koettuun aikaan. Muutaman kuukauden päästä minun elämyksellinen ikäni on puolessa välissä, loppuelämäni tulee tuntumaan suurin piirtein samanmittaiselta kuin mennyt. Kokeile itse Lintukodon sivuilla ja järkyty. Todella kiehtovaa!

Jännittävän aikajatkumon murtumisen tunteen aiheutti viimeisimmäksi vierailu postitoimistossa. Jos lähetän paketin, joka on perillä vasta viikon päästä, ulottuu vaikutusvaltani sillä hetkellä ikään kuin tulevaisuuteen. Esineet ja tervehdykset ovat matkalla ollessaan meidän ulottumattomissa, ja sitten kun ne laskeutuvat taas kosketettaviksi, ei maailma enää olekaan sama. Samaan virtaan kun ei kahta kertaa voi astua. Villiä, eikö? Peruuttamattomia ovat tekomme myös tämän maapallo-rassukan kanssa. Ehkä minulla ei ole enää mitään väliä, missä pätsissä tai pakkashelvetissä kärvistelen, mutta syntymättömien lasteni puolesta minulla ei ole oikeutta puhua. Heillä pitää olla oikeus valita riittävistä vaihtoehdoista, joita nykyisellä riistämisellä ei tahdo jäädä jäljelle. Jotakin pitäisi tapahtua ja pian. Mieluummin jo monta vuotta sitten.

Ajan sanotaan olevan maailman ainoa täysin tasa-arvoinen resurssi. Sitä jaetaan tasapuolisesti toimitusjohtajalle, työntekijälle että työttömälle. Eri asia on, kuinka kukin heistä aikansa hahmottaa. Kiire on sosiaalinen konstruktio, jonka avulla hahmotetaan yksilön menestys ja status yhteisössä. Minä kieltäydyn antautumasta kiireen vietäväksi. Jokaiseen työhön menee juuri se aika, mikä siihen on käytettävissä. Minulla on 74 päivää aikaa saada kaikki opinnot kasaan. Se siihen kai sitten menee, ellei vähemmän. Kaikki riippuu siitä, annanko aikapoimujen tuoda vai viedä aikaani.