Äitini valitsi toissapäivänä soittoääntä puhelimeensa. Hän kokeili monia ja soitti noin kolmen sekunnin ajan myös Catwalk-nimistä renkutusta. Se oli minulla herätyskellon äänenä vuosi sitten syksyllä, jolloin maailma tuntui kamalalta. Kappaleen sointi ryskäytti selkäytimessäni liikkeelle kipeän aallon, muistoa, tunnetta, joka oli samalla sekä polttavan kuuma että jäätävän kylmä. Koko alaselkäni jäykistyi kuin kauhusta.: taistele tai pakene! Adrenaliini otti kehoni valtaan sekunniksi, kunnes kappale taas vaihtui. Kauhu laantui, muisto jäi. Aion vatvoa sitä tässä hetken.
Syys-joulukuu oli tuon vuoden 2008 pisin yö, josta minä en meinannut herätä millään. Aamuisin makasin sängyssä itkemisestä turvonnein silmin, enkä mieleeni tullut yhtään riittävän painavaa syytä nousta ylös ja mennä töihin. Vääntäydyin työpaikalle vaivoin, mutta pelkäsin jokaista risahdusta. Saatoin pillahtaa itkemään milloin hyvänsä, missä vain tilanteessa. Kaikki oli niin herkästi kasassa, että koko kuvio saattaisi räsähtää sirpaleiksi minä hetkenä tahansa. Ja sitten yhtenä päivänä niin tapahtui. En jaksanut enää räpiköidä. Uuvuin työn vuoksi. Ei ollut mitään muuta ja kun se ainut pinnalla pitävä asia alkoi upottaa, aloin upota sen mukana.
En tiedä täsmälleen, mikä minut pelasti. Luulen, että näen sen kirkkaammin vasta vähän vanhempana. Mutta uskon vahvasti, että toista kertaa en jää enää veden varaan. Opin kipeän läksyni kerrasta. Haaksirikkoiset laivat on jätettävä ajoissa tai muuten pyörre vie mukanaan. Edes kapteenin (tai kapteeniksi itseään luulevan) ei ole pakko mennä hautaan paattinsa muassa.
Nyt seilaan isommilla vesillä järeämmässä aluksessa, joka ei hevillä uppoa. Sitä johdetaan ammattimaisesti ja sen varustamo on vakiinnuttanut asemansa. Minun vastuuni aluksen turvallisuudesta on olemattoman pieni, mutta tunnen silti tehtäväni merkittäväksi. Aluksen pelastusvälineistö on asiallisesti hankittu ja ajantasaisesti huollettu. Miehistön turvallisuuteen ja terveyteen panostetaan ja siihen kiinnitetään riittävästi huomiota. Laiva on raskas ja kääntyy hitaasti, mutta sittenpähän sen liikkeet ovat ainakin ennakoitavissa.
Myös maissa asiat ovat kunnossa. Kotisatamassa odottaa ihana puoliso, josta on tueksi ja turvaksi hädässä kuin hädässä. Tuo kumppani tuo toivoa tulevaisuudesta, jossa toteutuu monta unelmaa ja haavetta, joihin yksin en uskaltaisi suin päin sännätä. Ystävät ovat kuin majakka, jotka näyttävät suuntaa sumussa ja keskellä pimeyttä. Ilman vertaisiani olisin niin uskomattomassa sotkussa päänsisältöni kanssa, ettei siitä ottaisi tolkkua pätevämpikään aivospesialisti.
Laaja, mutta läheinen lähisuku antaa perspektiiviä odotettavissa oleviin eri elämänvaiheisiin, niissä koettaviin onnistumisiin ja pettymyksiin. Meitä vanhemmat sukulaiset näyttävät malleja siitä, miten perheasiat voidaan hoitaa, mutta antavat meille jäljessä käyville kuitenkin vapauden valita oma tiemme. En tietenkään voi julistaa, että osaisin paremmin, mutta ehkä osaan edes perustella, miksi valitsisin toisin. Sitäkin opetellessa jään hyräilemään virttä 341b, joka saa aina kyyneleet silmiini ja mikäs siinä, saakoon.
Tippa linssissä ei tapa, kunhan siitä ei tuu tapa.
