Pomppulinnan valtiattaret

Ammattikorkeakoulusta valmistuminen oli minulle niin iso asia, että sen juhlimatta jättäminen ei ollut edes vaihtoehto. Tutkintotodistuksen noutaminen oli ennemmin lystikäs kuin haikea reissu, vaikkakin yhden elämänvaiheen päättyminen johti eräänlaisen henkisen tilinpäätöksen laadintaan. Viimeistään siinä vaiheessa vahvistin tilikauden tuloksen ylijäämäiseksi, kun päättäjäisissä tutkintotodistustani luovuttaessaan rehtori iski minulle silmää. Kuulin myöhemmin, että amkin hallituksen kokouksessa ja myöhemmin vielä henkilöstön pikkujouluissa minua oli kehuttu kilpaa. Ei hassummin.

Lauantaiset supersuurenmoiset ja mahtipontiset tuplavalmistujaisjuhlat olivat hittimenestys. Juhlien kiistämättömin vetonaula ja valtavan innostuksen lähde ja kohde - heti sankareiden jälkeen tietenkin - oli viidakkohenkinen pomppulinna, jonka läsnäolo toi pirskeisiin uskomatonta energisyyttä ja säpinää. Kimolan seurapirtillä oli tunnelma vauhdikas kuin Vesivehmaalla, sillä siinä meni vanhat sekä nuoret samanlailla. Erityisesti mieltäni lämmitti nähdä kummitätini pomppimassa kummipoikani kanssa. Voi sitä riemua!

Juhliin saapui kummankin vastavalmistuneen tyttären perhettä, sukulaisia ja ystäviä eri puolilta Suomea. Joidenkin tulo oli odottamattomampaa kuin toisten, mutta kovin odotettuja olivat kaikki. Tarjoilu hoidettiin nyyttikestiperiaatteella ja todistettavasti on aivan mahdollista järjestää tällä tavoin erittäin laadukas ja mielenkiintoinen kahvipöytätarjoilu yli kuudellekymmenelle hengelle.

Tavoitteenamme oli järjestää mahdollisimman korkean profiilin juhlat mahdollisimman vähällä vaivalla. Tavoite saavutettiin. Pienten juhlijoiden perheissä ei seuraavana päivänä mistään muusta puhuttukaan kuin pomppulinnasta. Kokemus oli mieleenpainuva ja unohtumaton myös varttuneemmalle juhlakansalle. Laulu soi ja soitto raikui aamutunneille. Erityisesti toiveuusintoina esitetyt lauluesitykset olivat korkealaatuisia ja dj hyvin tasokas asiantuntija. Myös kärsivällisyys kuului hänen hyveisiinsä. Vaikka kuohuviinillä pestiinkin juhlan tiimellyksessä salin lattiaa, sitä ja boolia olisi riittänyt vielä aamupalaksikin, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt enää kauppaansa.

Valtavan suuri ja lämmin kiitos kaikille myötävaikuttaneille! Ilman teitä juhla ei olisi ollut vertaisensa. Kommettiosioon toivotaan läsnäolleiden hehkutusta omista ilon elämyksistä. Myös rakentavaa palautetta saa antaa järjestelyistä, mutta sitä mielellään sähköpostiin.

Jäähyväiset

Tässä viestissä jätetään jäähyväisiä jälkikäteen.

Elämääni on viime viikkojen aikana jäänyt melkoisia aukkoja. Itse en ole ollut se, joka lähtee, vaan se, joka jää. Olen ollut niin tiiviisti kytkettynä opintoihin tai työhön, että olen liikkunut enintään sillä alueella, jonne henkinen liekani yltää. Kuitenkin ympärilläni ja samalla myös mieleni sisällä on tapahtunut isojakin muutoksia.

Ensiksi jouduin hyvästelemään rakkaiksi ystäviksi ja arkieni iloiksi käyneet Villanuevat, Carreñot ja heidän ystävänsä. Mi Gorda Bella loppui ja teki reiän sydämeeni. Ikävä viiltää. Typerää, että saatan suhtautua näinkin tunnepitoisesti televisiosarjaan, mutta se oli minulle tärkeää. En tiedä miksi.

Seuraavat jäähyväiset ottivat myös koville, mutta tiukin paikka lienee vielä edessä. Tutkinto tuli lopulta valmiiksi ja todistus haetaan ensi perjantaina. Menneisyyteen jää viimein Mikkeli kaikkine muistoineen, ikävine ja kauniine aikoineen. Tästä eteenpäin on pärjättävä omien siipien varassa. Voi olla, että joudun nielaisemaan vielä kyyneleen, jos toisenkin, kun käymme tervehtimässä opettajia ja muuta henkilökuntaa vielä kerran.

Viimeiset hyvästit olivat kaikkein raskaimmat ja ansaitsisivat siksi kokonaan oman tekstinsä. Keskiviikkona töissä kiiri suruviesti erään työtoverin äkillisestä ja traagisesta poismenosta. Järkytys oli käsinkosketeltava ja musertava, etenkin kun uutinen tuli kaikille yllätyksenä. Murheen keskellä, kyyneleiden läpi pysähdyin ajattelemaan elämämme haurautta ja sitä, miten heiveröisten lankojen varassa meistä kukin täällä sinnittelee. Tästä lähtien haluaisin itse muistaa kunnioittaa tätä ainutlaatuista mahdollisuutta olla täällä maan päällä ja olla läheisilleni parempi tänään kuin olin eilen.

Sitä en kuitenkaan voi tehdä, jollen ensin pidä huolta omasta jaksamisestani. On siis velvollisuuteni huolehtia siitä, että oma sisäinen aurinkoni saa voimaa, jotta se voi loistaa valoaan muiden poluille. Sillä se on minun aarteeni, jota tulee vaalia. Tein itselleni lupauksia, jotka liittyvät siihen, kuinka elän tulevan vuoden onnellisemmin ja tasapainoisemmin kuin koskaan ennen. Aion ajankäytölläni osoittaa, mitkä arvot ovat todella minulle tärkeitä: ystävät, perhe ja terveys. Enää työ, työ ja työ ei saa hallita elämääni, sillä viimeisellä tuomiolla se ei lainkaan sädekehääni kiillota.

Hyvästit heitän siis menneelle elämälle ja aloitan uuden. Paremman.

Sietokyvyn raja

Sietokyvyn raja menee
päivän ensimmäisessä huokauksessa.
Ei kyynelissä,
jotka jälleen äänettöminä valuvat poskille
kylmässä huuruisessa autossa
aution parkkipaikan pimeydessä,
ja jotka maistuvat karvailta
vielä kotiovellakin.

(Ote on johdateltu terapeuttisesta pohdinnasta, jonka sain käydä eilen suuren ajattelijan ja upean ystävän kanssa, jonka hiljattain "löysin" uudelleen. Kiitos tuestasi, jälleen.)

Lainkuuliaisuutta lauantai-illassa

Koska olen lainkuuliainen, otin tänään erikseen asiakseni noudattaa opintotukilain 17 §:n 3 momentin 2 kohtaa: Opiskelijan tulee huolehtia siitä, että vuositulo ei ylitä vapaata tuloa. Suoritin vapaaehtoisen opintotuen palauttamisen vapaan tulon korottamiseksi.

Ongelma lähti muodostumaan samoihin aikoihin, kun kaunis aikomus valmistumisesta karistui omenankukkien kanssa toukokuussa. Onneksi, kiitos siunatun sopomenneisyyteni ja pedanttisen työparini, tunnen opintotuen myöntämissäädökset ja KELAn tulovalvontajärjestelmän riittävän perinpohjaisesti, että osasin toimia ilman erillistä neuvonta- ja asiantuntija-apua. Sähköinen muutosilmoitus tuntui itseasiassa aika kätevältä ja helppokäyttöiseltä. Pankin verkkopalvelutunnuksilla pystyin saman istunnon aikana sekä tekemään ilmoituksen KELAlle, että maksamaan vapaaehtoisen palautuksen suoraan verkkopankissa. Ei tarvinnut näppäillä tili- eikä viitenumeroita, kaikki oli valmiina. Ja parasta on, että sen voi tehdä koska tahansa, missä tahansa. Enää ei tarvitse jonottaa lounastunnilla virastossa.

Yhteensovitin edellä kuvatun menettelyn ajankohdan valtionhallinnon erään toisen tulonsiirtotoimenpiteen eli veronpalautuksen kanssa, vaikka opintotuen takaisinperinnän välttämiseksi tehtävä "ylimääräisten" maksettujen tukien viimeinen palautuspäivä on vasta 31.3.2008. Mistäs sitä koskaan tietää, onko sitä rahaa silloin vai ei.

Äiti on opettanut, että mikään ei ole kalliimpaa kuin menetetty mahdollisuus. Opetuksen sisältö tosin oli se, että vessassa pitää käydä aina kun voi, sillä koskaan ei tiedä, milloin pääsee seuraavan kerran. Viisas nainen se meidän äiti. Tilaisuudesta pitää ottaa vaari. (Tuon sanonnan monista merkityksistä ja alkuperästä voi lukea Maija Kotirannan mainiosta artikkelista Muori ottaa vaarin.)

Mantra

Ajoittain joudun tilanteisiin ja olosuhteisiin, jotka saavat mielessäni suhteettoman suuren merkityksen. Oma arviointikyky heikkenee ja mittasuhteet vääristyvät. Ongelma tuntuu elämän seisauttavalta ja edessä on kaiken loppu. Edessä nouseva vuoren rinne näyttää lohduttoman jyrkältä ja sen kiipeäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. On otettava muutama askel taakse päin ja nähtävä kokonaisuus: jos en pääse tästä eteenpäin, mistä pääsisin?

Rakas siskoni opetti minua käsittelemään näitä kriisejä. Olen siitä hänelle kiitollinen, sillä yhteinen oppimiskokemuksemme syksyllä 2000 auttoi meitä molempia selviytymään haasteista, jotka tuntuivat silloin suuremmilta kuin ne todellisuudessa olivat.

Ratkaiseva mantran kaltainen ajatuksenjohdatin kuuluu seuraavasti:

Asioilla on tapana järjestyä.
Koska tämä on asia, se järjestyy, sillä niin niillä on tapana.

Mikä on kamalinta, mitä tästä voi seurata?
Täsmälleen miten kamalaa se on?
Eihän se nyt ole edes kovin kamalaa.

Elintaso-ongelma

Olen löytänyt ratkaisun pitkään mieltäni askarruttaneeseen epäkohtaan eli miten saada puhtaat pyykit ja astiat kuivaustelineestä säilytyskaappiin. Peseminen ja tiskaaminen on vielä ihan kivaa, mutta kuivan lopputuotteen käsittely (etenkin sukkien lajittelu) on minulle yhtä tuskaa. Kärsitkö sinäkin samasta ongelmasta? Ei huolta, nyt elämä helpottuu.

Viikon vinkein kodinhoitovinkki: Helppo ja hauska tapa hoitaa ongelma on pestä lisää. Tulee siis aiheuttaa niin sanottu kodinhoidollinen ajolähtötilanne: Kaikki pesät täynnä, viimeisen syötön noustessa ilmaan kaikilla on etenemispakko.

Mielestäni kuivia vaatteita voi ihan hyvin säilyttää telineessä ja napata aamulla siitä yllensä, kunnes teline on jälleen tyhjä ja on aika pistää kone käyntiin. Astioita kannattaa käyttää niin kauan, kun niitä on puhtaana ja tiskata sitten kertaheitolla. "Yksis' märissään", niiku meiän äiskä sanois.

Opiskelijan köyhäilytaloudessa tapa oli ihan pätevä, mutta viimeaikaisen elintason kohoamisen myötä elämänhallinta on tullut paljon haastavammaksi. Isossa ja tilavassa asunnossa on määrällisesti ja laadullisesti paljon sotkuisempaa siinä vaiheessa, kun on Ihan Pakko siivota, kun huoneen halki ei enää pääse nostelematta jalkojaan, kun vapaata pöytätilaa ei ole enää edes lattialla. Suurperheen (12 hlö) ruokailuastiastosta riittää kuppeja ja kippoja moniksi viikoiksi, etenkin, kun lämmintä ruokaa ei keittiössäni laiteta kuin aika ajoin, kiitos absurdien työaikojeni. Siinä vaiheessa, kun viimeinenkin astia on likaisena, on keittiöaltaan vihreän homekarvan kasvusto on jo hysteerisen rehevää.

Pohdinta vetää noloksi. Mitäpä tähän sanoisi. Ennen oli kaikki paremmin?

Huomattava tapahtuma

Vuoden suurin pukujuhla lähestyy.

Ihmiset ovat aivan täpinöissään. Joku satsaa kynsiin ja hiuksiin, toinen käyttää hurjat summat uusiin vaatteisiin, kolmas opettelee kaiket päivät lunttilapusta ruotsinkielisiä sukkeluuksia. Pitkin talvea kohistaan siitä, kuka saapui kenenkin kanssa, ketkä olivat kavereita keskenään ja mitä niillä oli päällä. Kyseessä ei siis suinkaan ole Linnan juhlat, vaan työpaikkani kattojärjestön liittokokous.

Lainkaan väheksymättä (just joo) kenenkään substanssitason perehtymistä, voidaan todeta, että jokaisella on kuitenkin omat valmistautumisrituaalinsa. Minäkin kävin nostalgisuuksissani läpi asukokonaisuuksia, joihin liittyy erityisiä järjestömuistoja. Kohtasin sinisen paidan ylimääräisestä liittarista '03, vaalean jakun Kuopiosta '03 ja mustan samettitunikan '04. Hipailin myös ruskeakukallista tunikaa, jonka hankin liittokokouksen 2006 aikoihin (ja jota olisin voinut käyttää, jos olisin valinnut sen toisen rinnakkaistodellisuuden, jossa tapahtuu myös spontaaneja asioita.) Vaatekaappini kätköissä näin myös vaakaraitaisen paidan samassa pinossa pystyraitaisten housujen kanssa, ja ajauduin ikävöimään erästä ystävääni, joka viimeksikään ei ilahtunut, kun kerroin vähä-älyisen yhdistelmän tuoneen hänet mieleeni.

Huomenna jo selviää, kuka laulaa nuotilleen ja kenelle on lähempänä sydäntä pelkät ulkomusiikilliset seikat. Kuka pääsee jatkoon ja kuka äänestetään ulos talosta? Ketkä selviävät haastekilpailuista ja kuka voittaa puolelleen yleisön suosion? Lisäksi tarkkaavaisimmat osallistujat huomaavat henkilövalinnoilta seurata myös ensi vuoden toimintaa ohjaaviin asiakirjoihin liittyvää päätöksentekoa.

Hyvä siitä tulee.

Luottamuksenarvoinen

Sain tänään odottamattoman yhteydenoton eräästä syyskokouksesta. Minusta toivottiin luottamushenkilöä hallitukseen ja valituksi tuleminen oli enää minun suostumustani vailla. Olin otettu. Tein nopeasti päätökseni, jonka sisälsi seuraavia ulottuvuuksia:

A) Uusi mielenkiintoinen kokemus on opettava ja kasvattaa järjestöllistä ammattitaitoa
B) Osaamisen osoittaminen uudessa piirissä voi poikia muita tehtäviä, joissa suoriutuminen edistää esimerkiksi työllistymistä myöhemmin (ns. irtopisteet portfolioon -ajattelu)
C) Luottamustoimi ja sen vastuu kenties kuormittavat aikataulua ja henkilökohtaista elämää rajusti, sillä itsekunnioitus ei kuitenkaan anna myöten hoitaa hommia huonosti tai edes riittävästi.
D) Hiljattain luotu periaate velvoittaa vahvasti olemaan haalimatta lisää tehtäviä. (Vieläkin harmittaa se yksi nakki viime kesältä, josta minulla ei ollut selkärankaa kieltäytyä. Noh, mitäs lupasin, näin sitä sitten kärvistellään.)
E) Erilaisia toimia ei tule ottaa vastaan vaan siitä ilosta, että joku muu on ajatellut juuri minun olevan sopiva. Sillä ei ole mitään väliä, haluavatko valitsijat minut, jos minä et tunne kutsumusta tehtävää kohtaan.
F) Kieltäytyminen kunniasta antaa hetkellisen (ja virheellisen) voimantunteen, josta kannattaa nauttia silloin, kun siihen on tilaisuus.

Kiitos luottamuksesta. Onnea valituiksi tulleille.

(Ei tainnut olla kovin fiksua kirjoittaa tätä näin vaalien aattona. Joku varsin mainio ehdokashan saattaisi vielä pyörtää päänsä ja vetäytyä kisasta...)

Hoitosuunnitelma

Oireita on ollut nyt muutaman viikon. Alavireisyyttä, ärtyneisyyttä, syvää väsymystä, loputonta unentarvetta, kyltymätöntä suklaan ja makeanhimoa, erakoksi vetäytymisen halua ja pohjatonta kaipuuta omaan sänkyyn peiton alle.

Laadin eilen kaamosväsymyksen torjuntaan hoitosuunnitelman, jonka teho perustuu lähes täysin plasebovaikutukseen. Sehän tehoaa, kun uskon sen tehoavan.

Aamu alkaa ajastetulla valo- ja musiikkihoidolla. Kelloradio kutsuu lähemmäs unen syvyyksistä groove fm:n hyväntuulisella ja pehmeällä soitannalla. Alkoviin kohdistettu kirkasvalolamppu syttyy ajastimella ja luo kirkastuvan uuden päivän koiton. Pystyn kuvittelemaan, kuinka käpylisäke keskeyttää melatoniinin tuotannon valon pakottamana ja serotoniiniaineenvaihdunta hiljalleen vilkastuu. Puhelimen torkkutoiminto vaatii avaamaan silmät kymmenen minuutin välein. Hienovaraiseen heräämiseen on varattu kokonainen tunti.

Suihkussa karisee viimeisimmätkin unenrippeet ja olen melkein kuin uusi ihminen. Aamupala sisältää kuituja, sitrushedelmiä ja monivitamiiniporejuoman, joiden kirpeys ja pirteys siirtyvät minuunkin. Raikkaan kiprakka vartin pyörämatka töihin ajaa kehon liikkeeseen ja sykkeen ylös. Kotona soinut hyvä musiikki lähtee mukaan soittimessa ja siirtyy toimistolla kaiuttimiin. Kahvia koneeseen ja päivä on käynnissä ja virta riittää iltaan saakka.

Illalla iskevään napostelurefleksiin valitsin korvikkeeksi babyporkkanat ja kuoritut auringonkukansiemenet. Näyttäisi olevan ihan sama, että mitä sitä popsii. Iltapalaksi maitoon keitettyä kaura-/monivilja-/manna-/riisipuuroa marjojen kanssa. Hämärä tunnelmavalaistus päästää käpylisäkkeen taas töihinsä. Uni tulee ajallaan.

Puuroista ja velleistä

Pienellä paikkakunnalla kasvaneena totuin siihen, että palveluita tarjotaan vähän mistä sattuu. Postin palvelut sai ensin ensin postista, mutta sitten ne siirrettiin k-kauppaan. Sitten kun kauppakin lopetti toimintansa sai postipalvelut kampaamosta. Alkon palvelut sai rautakaupasta, tilaukset tuli pikavuoron kyydissä kaupungista seuraavana päivänä.

Enää ei tunnu lainkaan ihmeelliseltä, miten rahoituspalvelupuuroja hämmennetään vellien sekaan. Vakuutusyhtiöistä ja s-kaupoista tulee pankkeja ja pankeista edelleen vakuutusyhtiöitä. Joka paikasta saa kaikkea, mutta vain keskittämisestä palkitaan. Edes pitkäaikainen uskollinen asiakkuus ei ole enää minkään väärti, vaan alennusprosentti nousee sen mukaan, miten hyvin toimintansa on keskittänyt. Toivottavasti asiakassuhteen erityinen luottamuksellisuus taataan myös jatkossa. Tuntuisi vähän kummalliselta saada sijoitusvinkkejä kassahihnan yli tomaattien ja ruispalojen välissä.

Aihe on ajankohtainen, sillä aloitin tänään eläkesäästämisen. Pääsen nauttimaan jokakuisista uhrauksistani aikaisintaan vuonna 2045 ja siihen saakka sohlaan umpimähkään rahastosta toiseen. Kuulostaa futuristiselta vuosiluvulta. Jokohan sitten on jo lentäviä autoja, hopeisia lateksipukuja ja pakollisia happinaamareita?

Jotta säilyisin virkeänä kuusikymppiseksi asti, aloitin myös uintikurssin, jolla treenataan taloudellisia uintitekniikoita. Uimakoulua on kerran viikossa, opittua pitää harjoitella myös tuntien välillä, joten sarjalippu uimahallille on jo hankittu. Saa nähdä, kasvaako tähän likkaan suomut jouluun mennessä.

Kerron myöhemmin veto-, potku- ja hengitystekniikkaani liittyvistä edistysaskelista, mutta nyt jaan kanssanne äärimmäisiä tunteita herättävän uintiaiheisen kuvan, joka osui silmääni. Se ei tosin liity allekirjoittaneen uimahyppysuorituksiin, mutta palauttaa mieleen ihmisen fyysisen rajallisuuden. Onneksi on omat henki- ja tapaturmavakuutukset kunnossa. Mahtaa ottaa päähän.

Toiseen suuntaan

Yksittäinen oivallus voi joskus saada koko solmun avautumaan.

Olin ripeällä iltakävelyllä kirpeässä sunnuntaisessa Hämeenlinnassa. Korviin soi riemuisa smg:n Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana (Muita heidän viisujaan voit kuunnella täältä). Hypähtelin kevein mielin pitkin rantaa, sillä täysi sydämeni läikähteli iloa. Viikonloppu oli täynnä pelkkää hyvää ja oloni oli virkistynyt. Mutta sitten säpsähdin ja pysähdyin, kun näin ja käsitin näkemääni.

Vanajavesi virtaakin pohjoiseen. Sillalta Linnalle ja Aulangolle päin. Siis ihan toiseen suuntaan kuin olen kaiken tämän ajan, seitsemän kuukautta olettanut. Hölmistynyt ilme kasvoilla hönötin rannassa ainakin vartin, kun en muuhunkaan kyennyt. Kuljenhan tuon vesistön yli joka päivä vähintään kahdesti. Totuus mullisti katsomukseni siitä, miten päin täällä ollaan. Tunsin tulleeni huijatuksi. Miksei tästä kerrottu? Mitähän muita elämän tai Hämeenlinnan perusasioita en ole tarkistanut, vaan ymmärrykseni perustuu vain valistumattomaan arvaukseen?

Mullistuksia siis luvassa. Tarkastelussa ensin peruskysymykset: mitä, missä, miten, miksi ja kenen kanssa.

Paradoksi

Vaatimukseni ovat kasvaneet ja kannettava tietokoneeni tarvitsisi järeämmän RAM-muistikamman. Ostaisin sellaisen mielelläni edullisesti jostakin verkkokaupasta. Jotta voisin olla varma siitä, että osa on oikea, sitä kannattaisi verrata netissä oleviin tuotekuviin, mutta en voi irrottaa sitä koneesta, sillä ilman sitä kone ei toimi.

Paradoksi on ironisuudessaan samaa sarjaa kuin se, että millä imuroidaan imurin sisältä, jos pölypussi on mennyt rikki.

Paradoksi, paradigma, paraabeli, parametri, paranormaali, parasitä ja paratätä. Mutta mitäs se para oikein tarkoittaakaan? Siitä meille kertoo John Burkardtin oikein mainio artikkeli A para-ble.

Vikasietotila

Mistä lähtien sydämellisyydestä on tullut ylellisyyttä, johon vain harvoilla on varaa? Samassa rytäkässä sopimusten noudattaminen muuttui mielistelyksi ja ritarillisuus nöyristelyksi. Hyvät tavat ja kohteliaisuus ovat säilyneet kulttuurissamme vain muiden tarkoitusperien saavuttamiseksi.

Luottamuksen arvoiset ja sanansa mittaiset ihmissielut ovat katoava ja uusiutumaton luonnonvara.

Maailma on vikasietotilassa. Voisiko joku tehdä järjestelmänpalautuksen?

Mielipide

"Ei kai päätöksenteossa tosiasioilla ja argumentoinnilla ole enää mitään sijaa. Minä ainakin yritän muodostaa mielipiteeni ihan vaan sen perusteella, kenen suunnasta mikäkin aloite tai esitys tulee ja missä väleissä minä olen kyseisen ihmisen kanssa. Hiiteen kaikki muut turhat jorinat. Ihmisethän ne riitelee, eikä asiat."

Addiktio

Addiktoituminen tapahtuu huomaamatta. Aiemmin olin hyvinkin tunnollinen blogin kirjoittaja, jopa siinä määrin, että tekstiaiheiden ja kirjoitusten kehittely häiritsi normaalia elämääni. Sitten menin ja löysin uuden ystäväni, venetsuelalaisen telenovelan Tuhkimotarinan. Olen totaalisen riippuvainen sen katselemisesta. Television puutekaan ei minua estä, vaan katson jaksot netissä juuri silloin, kun se minulle parhaiten sopii. Internetin ansiota on se, että ylipäänsä pystyn säännöllisesti seuramaan saippuasarjaa tämän epäsäännöllisen työajan hämmentämänä.

Otin tietoisen riskin töissä ja tunnustin jääneeni koukkuun. Sain muutamaa ennalta-arvattua ja odotettua kuittausta lukuun ottamatta pelkkää myötätuntoa ja löysin heti kohtalontovereita. Ihanaa, että minäkin saan hyvällä omallatunnolla olla aivoton hömppä.

Sarjan dramaattiset käänteet ja perisuomalaiseen tottumukseen nähden liioitellut tunteet ovat mitä otollisinta täytettä elämääni, joka itsessään on kovin yllätyksetöntä ja tasapaksua tunnepuolella. Olenkin ulkoistanut tunteiden kera kaiken emotionaalisen, affektiivisen ja näihin kytkeytyvän sosiaalisen toiminnan käsittelyn. Oman suhdetoiminnan päätöksentekoon liittyvien kysymysten käsittely on siis lakkautettu tarpeettomana.

Sarjan myötä on herännyt myös kiinnostukseni espanjaa kohtaan. Sanavarasto karttuu hurjaa kyytiä ja huomaankin toisinaan vastaavani pääni sisällä lyhyisiin "kyllä-ei-ehkä-pian-hyvin, kiitos" -kysymyksiin kielellä, jota minulla ei ole perusteita osata. Jostakin yhtä käsittämättömästä syystä myös ranskan alkeet ovat palautuneet viime aikoina fraasi kerrallaan.

Tuhkimotarinan viimeinen osa nähdään 5.12.2007. Siihen saakka taitaa tämä blogi viettää hiljaiseloa. Ellette toivo minun kommentoivan sarjan käänteitä täällä? Muuta sisältöä ei näillä näkymin ole luvassa, eikä töistäkään viitsisi vapaa-ajallaan kirjoittaa.

Kiinni jäi!

Erään yhteiskäytössä olevan kahvitilan yhteisestä keksipussista löytyi tänään diabetes-ranneke. Hoikkaranteista omistajaa etsitään hienotunteisesti. Aihe on herkkä, mutta väkisinkin naurattaa. Pahoittelen epäsensitiivisyyttäni, mutta nyt joku jäi todella rysän päältä kiinni. Vähän sama, (mutta ei kuitenkaan) kuin valkoinen keppi elokuvateatterin aulassa tai antabusresepti A-marketin lattialla.

Tuleeko mieleen muita yhtä koomisia, mutta epäsovinnaisia?

Toimenpiteitä

Lauantaikomitea myönsi hiljattain laatutakuun myös sunnuntaille. Kulttuuria ja päihteitä apaattisille ja pateettisille, niillä se mieli kohenee. Minttukaakaota kynttilänvalossa parvekkeella viltteihin kääriytyneinä. Merihenkisen kalapuikkoinstallaation suunnittelua ja muita laivatuliaisten kirvoittamia tunnelmia. Muutamia päiviä myöhemmin kokoontunut pikkulauantaikomitea totesi myös torstain olevan takuuehtojen piirissä, vaikka "uitettu, nälkäinen rotta" -olosuhteet eivät parasta antaneet odottaa.

Komitean mietinnössä valtuutettiin läsnä olleet luottamushenkilöt selvittämään elämänlaadun pysyvään ja pitkäkestoiseen paranemiseen johtavia toimenpiteitä. Selvityksen suosituksien joukosta merkittävimmäksi ratkaisuksi nousi yhteinen osoite, toimeenpano kenties ensi keväästä lähtien. Myös kolmannen jäsenen tarpeet pyritään ratkaisussa huomioimaan.

Ou jea.

Opiskelija, käytä aurinkovoidetta!

Luonnosteltiin tänään opiskelijakunnan puheenvuoroa lukuvuoden avajaisiin. Kirjoitin ylös neuvoja, joita itse olisin halunnut saada ensimmäisenä syksynäni opiskelemisen konkareilta. Tässä niistä joitakin. Saa nähdä, mikä osa siitä päätyy itse puheeseen:

Opiskele ryhmän mukana. Suorita opintojaksot ajoissa. Seuraa suoritusmerkintöjen kertymistä. Päivitä HOPSia säännöllisesti. Älä jätä rästejä. Usko minua, kun sanon, että huomenna ei ole enemmän aikaa.

Hanki harjoittelupaikat heti ja ota kaikenlaisista työkokemuksista kaikki irti. Älä kuitenkaan tyydy hanttihommiin, vaan pyri aina eteenpäin.

Opinnäytetyö on prosessimainen projekti. Sillä on alkunsa ja loppunsa. Ala seurustella opinnäytetyöaiheesi kanssa mahdollisimman pian. Tapaile eri aiheita rohkeasti ja valitse mielenkiintoisin. On eduksi, jos aihe on luotettava, sisäisesti kaunis ja huumorintajuinen. Voi olla, että kohtaat myös muutamia yhden yön aiheita, jotka kiihkeästi yhdessä vietetyn yön jälkeen tuntuvat aamulla enintään kiusallisilta ja noloilta. Ensimmäinen suhde ei välttämättä kestä edes ensimmäiseen seminaariin asti, mutta sellaista on elämä. Pääset sen yli kyllä. Työn kanssa ollaan naimisissa opintojen loppuvaiheessa ja kuten kaikissa suhteissa, siinäkin on myötä- ja vastoinkäymisensä. Liittonne jatkuu, kunnes hyväksytty kypsyysnäyte teidät erottaa.

Tutustu vieraisiin ihmisiin. Hanki verkostoja. Kerää kokemuksia. Keskustele. Uskalla olla eri mieltä. Uskalla olla väärässä. Rohkene mukaan hulluihinkin juttuihin. Harjoittele empatiaa. Tue toisia. Voit nojata heihin, kun itse sitä eniten tarvitset.

Pidä huoli omista ja vähän muidenkin asioista, oikeuksista ja velvollisuuksista. Etsi tietoa itse. Ota selvää. Kiinnostu vaikutusmahdollisuuksistasi. Jätä jälkesi yhteiseen hyvään.

Opiskeluaika tuntuu toisinaan ehkä kuormittavalta. Toimeentulo on niukkaa, tekemistä on liikaa ja aikaa liian vähän. Et ehkä usko minua, mutta tämä on kuitenkin elämänne parasta aikaa.

Elämä ei ala vasta valmistumisen jälkeen. Elämä on nyt.

Ohjeet alkoivat huomaamatta kovasti muistuttaa Mary Schmichin kolumnia Advice, like youth, probably just wasted on the young (Chigago Tribune, 1.6.1997). Valmistujaispuheeksi tarkoitetusta tekstistä on moninaisten sattumien summana on tuotettu kappale, joka paremmin tunnetaan nimellä the Sunscreen Song eli Baz Luhrmann presents: Everybody's free (to wear sunscreen). Suosittelen kaikille teoksen välitöntä mieleenpalauttamista, esimerkiksi heti Youtuben kautta. Teksti on kaikkineen nerokas ja kovin oivaltava ja huojentava. Aion itse yrittää soveltaa lähitulevaisuudessa Schmichin viisauksia omassa elämässäni, jotteivat aivan mene hukkaan.

apua

Auttaminen on ollut ajankohtainen teema käymissäni keskusteluissa. Välillä tuntuu, että olen tehnyt itselleni maailman suurimman karhunpalveluksen suostumalla yleiseksi emotionaaliseksi kaatopaikaksi, jonne saa dumpata mitä tahansa tunnejätettä vuorokauden kaikkina aikoina.

Kun itsellä on voimia tilapäisesti vain vähän, tuntuu siltä, että lyyhistyn sen kaiken alle. Enkä heikkouttani osaa sanoa tarpeeksi kovaan ääneen "ei, nyt minä en jaksa."

Luin pitkästä aikaa Nyytin vapaaehtoistoiminta -oppaan ohjeita vapaaehtoiselle auttajalle. Erityisesti nautin kuvauksesta erilaisten ei-asiakaslähtöisten auttajatyyppien stereotypioista. Lainaan ne suoraan tähän, jotta itse väistäisin nuo helmasynnit.

(Alkuperäinen lähde: Ahonen, H. 1992. Vuorovaikutus auttamisen välineenä. Tampere: Tammer-Paino)

1. Sinä luulet, että sinulla on ongelma, annahan, kun minä kerron omistani! -tyyppi

Tämä on ehkä tyypillisin arkipäivän arkkityyppi auttajasta, joka on auttavinaan, mutta josta harvemmin on kenellekään todellista apua. Tyypillistä hänelle on se, että hän vähättelee toisten ongelmia verratessaan niitä omiinsa. Todellisuudessa häntä ei edes kiinnosta kuunnella toista, sen sijaan omaa ääntään ja omien ongelmiensa analysointia toisille hän rakastaa sitäkin enemmän. Kun toinen haluaa häneltä myötätuntoa, hän varastaa sen itselleen. Toisten ongelmien vähättely onkin hänelle tapa ja itsetehostuksen keino.

2. Annahan, kun kerron sinulle, mitä tehdä -tyyppi

Tämä on tavallinen asenne monella ihmisellä ja valitettavasti jopa ammattiauttajillakin. Usein he itse luulevat auttavansa. Tosiasiassa he kuitenkin tyrkyttävät vain omia arvojaan ja mielipiteitään sen enempää miettimättä sitä, ovatko ne autettavalla samanlaiset vai erilaiset. Ehkäpä he itsekin uskovat siihen, että kun ”teet niin kuin minä sanon, kaikki sujuu”. Yleensä ratkaisut, joita tällaiset ”auttajat” tarjoavat ovat kuitenkin yliyksinkertaistettuja ja osoittavat, että heillä ei ole ollut haluja tai kykyjä kuunnella toisen todellista ongelmaa puhumattakaan sen syitä.

3. Älä huolehdi, minä järjestän kaiken -tyyppi

Useinkaan henkilö, joka ottaa auttamistilanteessa kaiken vastuun toisen ongelmien selvittämisestä, ei ole tehokas auttaja, koska kukaan ei voi ottaa vastuuta kenenkään loppuelämästä. Ennen pitkää autettava joutuu taas omille siivilleen. Liiallisen riippuvuuden synnyttäminen voi olla näille auttajille imartelevaa ja se voi pönkittää heidän huonoa itsetuntoaan, mutta ei auta autettavaa auttamaan itseään ja ottamaan itse itsestään vastuuta. Jos päätät ratkaista toisen ihmisen ongelman, siitä tulee sinun ongelmasi. Ehkä ratkaiset sen hyvin, mutta kuka ratkaisee sen ensi kerralla, jos henkilö, jota autat, ei opi itse auttamaan itseään. Usein tuntuu siltä, että jos tekee jonkin asian itse, säästää paljon aikaa ja voimia. Itsetekeminen on nopeampaa, helpompaa ja vaivattomampaa kuin opastaminen ja ohjaaminen vierellä. Esimerkiksi kehitysvammaisten asuntolassa ohjaaja petaisi varmasti itse vuoteet aamulla nopeammin kuin opastaisi vierellä asukkaan hidasta työskentelyä. Pidemmän päälle on kuitenkin enemmän apua siitä, jos henkilö oppii itse suoriutumaan ongelmallisiksi kokemistaan tehtävistä, kuin että hänen täytyisi aina turvautua toisiin. On paljon hyödyllisempää antaa avuntarvitsijalle neuvoja siitä, mistä tämä saa tarvitsemaansa tietoa, kuin tehdä itse asioita hänen puolestaan.

4. Minulla oli itsellänikin kerran samanlainen ongelma... -tyyppi

Tämä tyyppi uskoo, että toisen samantapaiselta kuulostava ongelma on sisällöltäänkin täysin samanlainen kuin hänen omansa ja että ”sama lääke puree siihenkin”. Se, että luulee heti tietävänsä ratkaisun toisen ongelmaan, ikään kuin kaikilla ongelmilla olisi jokin tietty nimilappu ja siihen liittyvä ratkaisumalli, on erittäin vaarallinen asenne. Ongelmat ovat yhtä erilaisia kuin ihmiset itse. Ei ole olemassa valmiita selityksiä tai mitään tiettyyn tilanteeseen sovellettavia ongelmanratkaisupaketteja. Esimerkiksi avioeroon johtavat syyt, vaikka ne usein kuulostavatkin samankaltaisilta, ovat todennäköisesti jokaisella avioeroprosessin läpikäyneellä kuitenkin erilaisia.

(Tämän kirjoituksen pohdiskeleva johtopäätös luku kirjoitetaan myöhemmin, kunhan työstän ajatuksia ja tuntemuksiani vielä hetken. Myös sinä voit miettiä sillä aikaa, tunnistatko itsestäsi vastaavia piirteitä.)

Kesäkaupunki rauhoittuu

Mitä yhteistä on Asuntomessuilla, Ämyrockilla, Linna Jazzilla, Wanajafestilla, Positiivifestivaalilla, Verkatehtaan avajaisilla, Reska-festarilla, Irwin-festivaalilla, Keskiaikamarkkinoilla, Elomessuilla, Tivoli Sariolalla, parilla tusinalla näytöksellä Hämeenlinnan kesäteatteria ja kasalla toritapahtumia?

Kaikki ovat tämän vireän ja aktiivisen kesäkaupungin tapahtumia, joista minä en osallistunut yhteenkään. Todella epäonnistunut ja surkea tapa lähestyä uutta kotikaupunkia ja edistää siihen sopeutumista. Höh.

Syksy on käsillä, sen haistaa tuulesta. Nähtäväksi jää, mitä tälle kaupungille tapahtuu sitten, kun opiskelijat palaavat. Kaupunkilaiset ovatkin jo vähitellen kömpineet kesämökeiltään. Oli täällä ihmisiä tai ei, viihtyminen on kiinni itsestä. Kukaan ei minua näköjään kotioveltakaan kukaan hae (tai ainakaan kovin moni). On aina tietysti mukavaa, jos joku muu toimii kutsuvana osapuolena, mutta yleisen riippuvuussuhteen kääntymiseen saakka on itse oltava aktiivinen.

Kyllä se tästä normalisoituu.

Mielihyvää ja -pahaa

Sain odottamatonta positiivista palautetta töissä. Selkeästi sosiaaliset taitoni ja ihmissuhdeosaaminen on erityisalaa, jolle oli tilausta. Moni järjestön hallinnointiin liittyvä käytännön yksityiskohta on opeteltavissa myöhemmin, mutta miellyttävä luonne ja avoin asenne on ominaisuuksia, joiden omaksuminen ennemmin on helpompaa kuin myöhemmin.

Minulle kerrottiin, että on kiva tulla toimistolle, kun minä olen siellä. Ilmapiiri on kuulemma raikas ja tunnelma kevyt, vaikka tahti huimaa päätä. Olen selvästi vetovoimainen yhteistyökumppani, sillä eräässä toimintaamme kiinteästi liittyvässä organisaatiossa oli ilmaantunut monia vapaaehtoisia, kun tehtäväksi oli käynyt soittaa mulle työasioissa. Kiitosta ja kehua sai yhteistyökykyjeni lisäksi myös kirjallinen osaamiseni, vaikken itse ole sitä vahvuutenani pitänytkään. Ilmeisesti opinnäytetyöprosessi ja blogin kirjoittaminen on ollut juuri sitä harjoitusta, jota olen tarvinnut. Kaikkein hellyyttävintä oli se, kun eräs vanha toimija kertoi, että järjestö on hänen mielestään ottanut niin huimia harppauksia minun tennareissani, ettei sitä miltei enää tunnista samaksi organisaatioksi, jossa hän itse on ollut kiinteästi mukana.

Harmia tällä viikolla aiheutti yllättäen peruuntunut tapaaminen, joka oli koko viikon ainoa oma henkilökohtainen menoni. Olin huomaamattani asettanut tapaamiselle liian korkeita odotuksia tai tein ylipäänsä sen virheen, että innostuin hetkeksi jostakin toisesta ihmisestä. Liian tuttu pettymyksen katkeroittama vedetön kyynel vierähti sieluni silmästä ja luottamukseni ihmissuhteisiin heikkeni jälleen.

Taas katteettomia lupauksia - oh gee, my favourite! Kaksi yhden hinnalla - kerää koko sarja!

Muuttoilmoitus

Osoitteeni muuttui viime viikolla Cajanderintiestä Paavo Cajanderin kaduksi. Tajusin sen siitä, että katukyltti oli vaihdettu. Vei tovin, että löysin kaupungin sivuilta asiaa koskevan päätöksen. Muutoksesta on näemmä asiallisesti kuulutettu kaupungin valtalehdessä 2.10. ja lähialueen asukkaille on lähetetty myös kirje.

Kuinkahan meitä sittemmin muuttaneita ajateltiin tästä valistaa? Ja tuleeko minun itse tehdä muuttoilmoitus maistraattiin? Entäpä kaikkiin muihin yrityksille ja yhteisöille? Kauanko posti osaa tulla vanhalla osoitteella perille? Loputtoman kauan?

Päätöksentekodemokratia muistuttaa Artur Dentin tapausta talonsa lävistäneen tien kanssa:

"Mutta suunnitelmat ovat olleet näytteillä..."
"Näytteillä? Mutta minun oli kömyttävä kellariin katsomaan niitä."
"Näyttelyosaston toimisto on kellarissa."
"Taskulampun kanssa."
"No, sähköt olivat kaiketi poikki."
"Samoin kuin portaat."
"Hyvä on, mutta joka tapauksessa te näitte ilmoituksen tien rakentamisesta."
"Kyllä", Arthur sanoi, "kyllä minä näin. Se oli näytteillä lukitun arkistokaapin alimmassa laatikossa
käytöstä poistetussa vessassa jonka ovessa luki Varokaa leopardia!"

Löytöjä ja ymmärryksiä

Löysin tänään geokätkön ihan vahingossa. Kiipesin puuhun erään opiskelijajulkaisun kuvaa varten ja siellä se oli, kätkö oksan haarassa. Jätin aarteen paikoilleen, mutta tein lokiin merkinnän, vaikka geojästi olenkin.

Olin toimistolla kohtuullisen vaikeassa tietoliikenteellisessä motissa. Koko kampuksen verkkoyhteys oli poikki kera kaapelin, joka kuulopuheiden mukaan oli saanut kyytiä kaivinkoneen kauhalla. Melko haavoittuvainen on organisaatiomme, suorastaan aika riippuvainen internetistä. Kun en päässyt sähköpostiin, jäsenrekisteriin, taloudenhallintajärjestelmään enkä moneen muuhunkaan olennaiseen paikkaan, oli töiden täysipainoinen tekeminen aikas vaikeaa. Tein siis vajaan päivän ja muuten nautin elämästä. Ehtiihän sitä syksyllä tunteja kertyä. Enemmänkin kuin omiin tarpeisiin.

Tänään päättyi työsopimukseni koeaika. Se sai valtavan merkityksen pääni sisällä, sillä en pitänyt sopimuksen automaattista jatkumista missään vaiheessa itsestäänselvyytenä. Koeajan ilahduttavin piirre on sen tasa-arvoinen molemminpuolisuus. Kumpikin osapuoli on nyt osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen, yhteistyöhaluinen ja -kykyinen. Tästä kehittynee suhde, jossa on kaikkien suhteiden tapaan ylä- ja alamäkensä. (Tuota kielikuvaa käytettäessä jään aina miettimään, että kumpi niistä mahtaa tarkoittaa kurjia aikoja. Ainakin pyöräillessä ylämäet ovat hikistä puurtamista, kun taas alamäessä pääsee kovaa ja kauas vähemmällä energialla. Diagrammeissa kuitenkin ylämäki on usein toivotumpi kuin alamäki. Tiedä häntä.)

Hyväksytyksi, arvostetuksi ja kunnioitetuksi tulemisen tunne pitäisi olla jokaisen suhteen perusedellytys. Liian monessa yhteisössä tässä kohtaa on ammottava epäkohta. Olen siis onnekas.

Kuulostaa varmaan jo kliseiseltä, mutta silläkin uhalla paljastan teille, että viime aikojeni teemabiisi on ollut Oppimisen Ylistys, jonka alkuperäiset sanat on kirjoittanut Bertolt Brecht. Erityisesti seuraava katkelma tuntuu ajankohtaiselta:

Älä pelkää kysyä, toveri.
Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää.
Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä.
Tarkista lasku;
sinun täytyy se maksaa.
Laske sormesi joka erälle ja kysy:
miksi tämä on näin?
Sinun täytyy astua johtoon!

Opi perusasiat!
Niille, joiden aika on tullut,
se ei koskaan ole liian myöhäistä.
Opi kaikki aakkoset,
se ei riitä, mutta opi ne!
Älä anna sen harmittaa, vaan ala jo!
Sinun täytyy tietää kaikki,
sinun täytyy astua johtoon!

Vituiks mänt.

Kahdesti viikossa kotiin jaettava Hämeenlinnan kaupunkiuutiset on ehdottomasti ja kiistämättömästi mun uusi suosikkilehti. Seuraan säännöllisesti myös lehden kylkeen pystytettyä blogia, jossa lehden tavoin asiat sanotaan suoraan, mutta kirjavammin ilmauksin. Kärkevät nuoret toimittajat etsivät kuluneisiin aiheisiin sellaisia ulottuvuuksia, että saman lehdistötilaisuuden ja mediatiedotteen pohjalta kirjoitettu juttu tuntuu tuoreelta muiden paikallisten medioiden uutisointiin verrattuna. Uutena kaupunkilaisena kaipaankin juuri niitä samojen tarinoiden kääntöpuolia ja myös takakujien näkökulmia.

Tämänpäiväisen lehden pääkirjoituksen sininen kainalolaatikko sai iltateen läikkymään lehdelle nenästä. Itse en osallistunut koko juhlaan ja spektaakkeli jäi näkemättä, (sillä olin kiinni töissä, kuten kaikkina muinakin tapahtumarikkaina arki-iltoina,) joten olen jäävi arvostelemaan tapahtumien todellista kulkua. Mutta ilmaus pakottaa pohtimaan, tarkoitetaanko tuolla sitä, että se meni reisille eli päin vittua? No, tuhnu mikä tuhnu.

Vääriä ja oikeita lähetyksiä

Mokasin. En katsonut tarpeeksi tarkkaan, ajatellut omilla aivoilla enkä osannut olla riittävän epäluuloinen. Sitten sain siitä kärsiä. Hävettää vieläkin. Typerys. Enpä tee samaa virhettä uudelleen. Toivottavasti kukaan muu ei ole yhtä naiivi höntti kuin minä. (Turha luulo. Joku kuitenkin on. Mikäs sen kissan taas tappoikaan...?)

Messenger-ikkunaan ilmestyi yllättäen viesti eräältä etäiseltä opiskelukaverilta, joka ei juurikaan juttele, vaikka onkin yhteystiedoissani. Minulla on niitä siellä turhankin monta. Saan häneltä toisinaan linkkejä hassuihin videoihin ja uusiin musiikkimaailman löytöihin. Tällä kertaa viestissä oli linkki johonkin pakattuun zip-tiedostoon, jota klikkasin. Virhe.

Viestin oli lähettänyt mato, joka oli saastuttanut tuttavani messengerin ja lähti lähettämään minun ohjelmastani samaa viestiä minun yhteyshenkilöille. Melkoisen taistelun jälkeen sain mörön hallintaan ja motivaation ajantasaistamaan tietokoneeni turvallisuusvarustelua. Pahoittelen kuitenkin syvästi kaikille aiheuttamaani haittaa.

Tarinan moraalinen opetus: Älä koskaan avaa liitettä tai linkkiä, jota et odota!

Varsinaisesta postiluukustani tulee kuitenkin näemmä vain niitä asioita, joita toivon ja odotan. Ilmeisesti myös pelkkä ajatus riittää. Tänään aamupäivällä hierojan käsiteltävänä mietin kaikenlaista ja yhtenä tietoisuuteni läpi ajelehtivana asiana kellui ajatus liikuntaharrastuksen aloittamisesta. Sateinen kesä ei ole juuri houkutellut lenkkipoluille, ja tulokset näkyy ja tuntuu kehossa. Pian tulee syksy ja kansalaisopiston kurssit alkavat. Mietin, että mihinkäs aikaan niiltä yleensä ilmestyy se opaslehtinen. Mietin myös, että tiedänköhän edes, missä tässä kaupungissa on kansalaisopiston toimipiste ja tulin siihen tulokseen, että en tiedä. Päätin selvittää sen heti, kun pääsen kotiin. Kuinka ollakaan, kotikynnyksellä odotti Vanajaveden opiston opinto-ohjelma kuin tilattuna. Kätevää, joskin hiukan hämmentävää. Pilatesta, syvävenytystä, vesijumppaa ja joogaa, kyllä kiitos. Enää ei tarvita kuin vähän säännöllisemmät työajat, jotta pääsisinkin niille tunneille.

Toinen moraalinen opetus: Ajattele vain niitä asioita, joita todella haluat.

Poikasia ja kotiutumisen tunteita

Olisipa useammin yhtä hyväntuulisia ja huolettomia viikonloppuja. Ensin näytti siltä, että viikonvaihde vie minua Karjaalle, Turkuun ja Valkeakoskelle. Lopulta tämä taisikin olla ensimmäinen kokonainen viikonloppu Hämeessä sitten tupareiden.

Perjantai-iltana illallistin hurjan hauskassa seurassa. Koolle oli kutsuttu Hämeenlinnan Jaala-jaoston perustamiskokous. Toimintasuunnitelmaa hahmoteltiin innokkaasti ja erityistoimialaksi kristallisoitui erinäiset ruoka-, juoma- ja muut ruumiin- ja hengenkulttuurien alalajit. Jaoston seuraavan kokouksen asialistalle kiipesivät ainakin ponnekkaat oluenjuontipyrkimykset vaihtelevissa kohteissa ja potentiaalinen ekskursio Ilmakitaran MM-kisoihin.

Lauantaina sain luokseni harvinaisen vieraan. Vanhan ja kaivatun ystävän, jonka kanssa sain jakaa päivällisen, päiväkävelyn, päiväunet, pullon punaviiniä ja pähkinäsuklaata. En ole ehkä vielä koskaan nauttinut kiireettömyydestä ja kotoisuudesta tässä kaupungissa niin täysin rinnoin kuin nyt. Se oli tärkeää. Monin tavoin.

Sunnuntaina suuntasin Polon kanssa katsomaan poikasia ja tyttösiä. Piskuiset veljekset A ja B ovat päässeet kasvamisen vauhtiin ja kumpikin heistä painaa jo yksin sen, mitä vielä kahdeksan viikkoa sitten yhteensä. En osaa edes kuvitella, kuinka hentoisia piiperöisiä he ovat olleet syntyessään, kun vieläkin heitä pitää käsitellä aivan uskomattoman varoen. Hellästi, mutta määrätietoisesti. Kaikki osat kun ei heissä ole vielä ihan valmiita, olihan varsinainen laskettu aika vasta hiljattain. Pääsin auttamaan syöttämisessä ja kyllä siinä herkistyy kuuntelemaan sen pienen nyytin olemusta ihan eri tavoin kuin isompien vauvojen kohdalla. On se vaan niin pieni. Pelotti suorastaan olla vastuussa sen lyhyen hetken, kun pieni poika oli minun kädelläni ja olallani. Hengittäähän hän nyt varmasti? Eihän nivelsiteet veny, jos nostan näin? Onhan selkä pyöreänä? Eihän pää retkota? Reipasta isosiskoa syötin, pesin ja puin paljon reippaammin mielin. Yli vuoden vanha on jo niin vankkaa tekoa, että se kestää jo normaalia käsittelyä.

On ne ihania. Ja sillä tavalla mukavan lähellä, että voin ihan iltasellakin käydä auttelemassa. Hyötysuhde on molemminpuolinen: Heillä on minussa yksi käsipari lisää pyykki- tai tiskivuoren kimppuun, imurin tai mopin varteen ja minä saan lapsenhoitokiintiöni täyteen. Eipä ala omien hankkiminen tuntua ajankohtaiselta turhan pian.

Ystäväni huomautti minun aikuistuneen. Olen kuulemma entistä napakampi. Kaipa vakiintumista voi tapahtua myös yksilölle? Ei kai siihen kumppania tai jälkeläisiä tarvita? Ja eihän vakiintuminen tarkoita samaa kuin vakavoituminen, kangistuminen, jämähtäminen tai kahliutuminen? Kuinka sitoudutaan paikkaan, jos haluaa samalla olla vapaa? Taitaa olla ikuisuuskysymys...

Wolde ye bothe eate your cake and have your cake?
The Proverbs & Epigrams of John Heywood, 1562

Parasta päivässä

Nukuin pitkään ja näin ihania unia. Söin tukevan aamupalan ja köllöttelin sängyllä.

Sain äkillisen tarmonpuuskan ja päätin viimein varata ajan hierojalle. Tuossa korttelin toisella puolella on Anjan Suvituuli, jolla on tavattoman mukavan näköinen etuikkuna. Pyöräilen siitä miltei päivittäin ohitse ja minun on jo pitkään pitänyt soittaa sinne. Töihin päästyäni en muista koko asiaa enää ja kotiin tullessa on jo liian myöhä.

Lähestyin määrätietoisesti eteistä ja pientä lipastoa, jonka hyllyllä on puhelinluettelo. Samalla hetkellä, kun tartuin luetteloon, posti kolahti luukusta. Jätin luettelon pöydälle ja otin postin. Joukossa oli ihana kuori ja Riemun käsialaa. Kuoressa lukee "Itse Reippaus". Voi sitä mussua! Se sitten jaksaa yllättää. Löysin kuoresta kaksi korttia. Toinen oli tervehdys: "Murulle, jotta se siellä Hämehessä paremmin jaksaisi." Toinen oli lahjakortti. Tunnin hieronta Anjan Suvituulessa!

Riemu on ajatuksiani lukenut ennenkin ja lauseitani päättänyt. Soittanut juuri, kun olen häntä ajatellut ja ehdottanut lounaaksi juuri sitä, mitä minunkin on tehnyt mieli. Mutta että viikkoa aikaisemmin tietää, mitä toinen aikoo perjantaiaamuna? Enhän minäkään tiennyt. Se oli kuulemma tuntunut hänestä hyvältä ajatukselta juuri silloin ja lahjakortin tilaaminen sivujen kautta oli ollut tarpeeksi helppoa.

Ihana nainen! Maailman ylivoimaisesti parhain ja rakkain ystäväni! Kiitos, että olet! *hali*

Astetta hankalampi asennus

Ei ollut epätoivoon vaipuminen kaukana tästä projektista. Näin tapahtuu, kun vaihtaa asuinmuotoa opiskelijatalosta tavalliseen taloyhtiöön.

1. Muuta ja totea vasta muuttovaiheessa, että kerrostalossa ei ole pesutupaa.

2. Katsele uusien pesukoneiden mainoksia kaikissa lehdissä ja kauhistele niiden hintoja.

3. Kauhistele ääneen myös sukulaisten ja tuttavien luona.

4. Herätä sääliä ja saat lupauksen pesukoneesta, joka on seissyt serkun varaston perillä jo jonkin aikaa. Saat myös lupauksen siitä, että kone toimitetaan sinulle kotiin "pian".

5. Odota 10 viikkoa ja pese sillä välin pyykkiäsi naapurin pojan taloyhtiön koneella, lähimmän esimiehen kotona ja vanhempiesi luona 150 km päässä.

6. Kutsu veljesi avovaimonsa kanssa asuntomessuille ja tarjoa majoituspalveluita pesukoneen kuljetusta vastaan. Kannatuta kone sisään veljesi ja naapurin pojan lihasvoimia hyödyntäen.

8. Havaitse kaikkien liitinten olevan epäsopivia. Mittaa veden sisääntulo- ja ulosmenoaukkojen halkaisijat ja lähde omin päin rautakauppaan.

9. Löydä rautakauppa ja osta pikaliitinpesä ja letkuliitin sisäkierteillä sekä klemmareita, jotka onkin oikeasti nimeltään letkukiristimiä (?).

10. Aja kotiin ja totea, että uusi pikaliitinpesä on ½ mm (tai jotenkin muuten yhtä mittaamattoman vähäisesti, mutta kriittisesti) liian pieni vanhassa letkussa olleelle pikaliitinnipalle. Kiroile, lyö seinään ja aja takaisin rautakauppaan.

11. Avaudu rautakauppiasjuipille, joka on täysin syytön siihen, että nykyiset pikaliittimet on pienempiä kuin muinoin 90-luvun alussa valmistetut. Alistu kohtaloosi ja osta myös uusi pikaliitinnippa.

12. Aja kotiin ja syö levyllinen minttukrokanttisuklaata vitutukseen. Vaihtoehtoisesti voit juoda myös olutta, jos olet mies. Poista vanha osa väkivalloin ja puukolla, asenna uusi osa hiustenkuivaimen ja raa'an voiman avulla. Tarkista asennukset ja lisää sähköä.

13. Totea, että vesi tulee koneen alta läpi. Kiroile lisää. Syö suklaata, jos sitä jäi. Sulje vesi, poista sähkö, kuivaa lattia ja avaa koneen päällyskansi. Totea vedensisääntulon painekytkin pirstaloituneeksi ja pyri ratkaisemaan vika jeesusteipillä. Testaa ratkaisu ja myönnä epäonnistuneesi.

14. Soita läpi kodinkonehuoltoliikkeitä varaosan toivossa ja ota vastaan halveksuntaa ja alentavia kehotuksia ostaa uusi kone.

15. Lue lehteä. Löydä ilmoitus myytävänä-palstalta. Sovi kaupat ja nouda seuraava, käytetty pesukone pihaan. Kanna vanha kone ulos ja uusi kone sisään. Asenna liittimet. Pese ja huokaise helpotuksesta.

Kustannukset:

ElektroHelios I 0,00€
Pikaliitinpesä 5,00€
Letkuliitin 9,00€
Letkukiristin x 2 2,60€
Minttusuklaa 1,79€
ElektroHelios II 40,00€
Ongelmajätemaksu 15,00€
Matkakulut 190km 13,82€

Yhteensä: 87,27€

Oma ja sukulaisten vapaapäivänä käytetty aika, vaiva, kärsimys ja kärsivällisyys ovat niin korvaamattomia, ettei niitä edes lisätä tuohon. Noh, ilmaisellakin on hintansa.

Nyt lähden katsomaan The Simpsons -leffan maailman ensi-illan uutuuden kiiltävään, virallisesti ensi viikolla avattavaan Bio Rexiin Verkatehtaalle. Olen yhtä innoissani sekä elokuvasta että teatterista, jonka varustelu on Pohjoismaiden huippuja. (Myös yksi työntekijöistä oli aivan hillittömän söpö ja vaikkei se olekaan kaikkein olennaisinta, ei se ainakaan vähennä minun innostustani.)

Mutta näistä lisää tuonnempana, jos raportoitavaa on.

(Muoks: Klo 1:47. Leffa oli ihan sietämättömän hauska, suorastaan nerokas kaikkine kulttuurisine viittauksineen. Nauroin puolitoista tuntia miltei putkeen. Parasta antia oli sarkastisen huumorin lisäksi oli tietenkin leffan soundtrack. Hans Zimmer on todella näyttänyt mahtinsa Danny Elfmanin jalanjäljissä ja silti kunnioittaen seurannut mestarin avausraidalla viitoittamaa tietä. Upeaa, kertakaikkiaan! Teatterisali oli ihan mielettömän hieno, penkit pehmeät, äänentoisto järisyttävä ja kankaan leveys miltei nyrjäytti silmämunat. Eikä se aiemmin silmääni osunut miekkonen ollutkaan kuka tahansa, vaan itse Biorexin teatterivastaava. Numeroakaan ei tarvitsisi juuri metsästää, sillä se on siellä niiden kotisivuilla... Äh, liian helppoa. ;)

Süömi- mikä ihänä kiëli!

Sisko tulee pian jälleen käymään Suomessa amerikkalaisen miehensä kanssa. Pääsen taas opettamaan nopeasti suomalaistuvalle langolleni uusia suomalaisia käyttökelpoisia ja mukavankuuloisia lausahduksia. Toissa keväänä opittiin monikäyttöinen ja nähevä kesämökkeilyä helpottava sanonta Öljysäiliö on kylmiön ylähyllyllä.

Tämänvuotinen näppärä tokaisu piristää kummasti keskustelua kuin keskustelua, jos aiheena on asuntomessut. Takuuvarma hitti kuuluu: Hämäläisessä lähiössä, tässä lähistöllä, yölläkin on lämmintä. Keskustelun edetessä sen ennalta-arvattavia polkuja kohti uuden kongressikeskuksen avajaisia voi brassailla ennakkotiedoillaan: Ylälämpiö on lämpiön päällä.

Näillä mennään.

Sellanen tavallinen

"Niin, eikös se ole semmonen melko eläväinen pianonsoittajatyttö?"

Ihan miellyttävä kuvaus minusta ihmiseltä, joka on tavannut minut kerran kahdeksan vuotta sitten. Paljon mieluummin kuulee jotakin tuollaista kuin seuraavaa:

"Sä oot kyl ihan kiva ja mukava ja kaikkee, vähän niinku sellanen tavallinen."

Pidän itseäni tilapäisesti erinomaisen kyvykkäänä yksilönä. Taitoin töissä ilman avustusta elämäni ensimmäisiä kertoja PageMakerilla lomakkeen, johon lisäsin Acrobat Professionalilla tekstikentät ja valintaruudut. Sitten lisäsin sen itse palvelimelle ja nyt sen voi täyttää netissä allekirjoitusta lukuunottamatta.

Mitäs sitten leikitään?

t. Semmonen ei-niin-tavallinen humanisti.

Asuntomessuahistus

Hämeenlinnan asuntomessut tukkivat median, kaupungin pääväylät ja kulkureitit työpaikalleni. Silmäni ja korvani ovat täynnä asuntomessuja. Sietokykyni on ylittynyt jo moneen kertaan. En usko, että mikään saisi minua enää niin suopeaksi tapahtumaa kohtaan, että vaivautuisin vääntäytymään Harvoilanmäelle ja vieläpä maksamaan siitä.

Kaikki lehdet ovat uutisoineet asuntomessujen etenemisen vaiheita jo monta kuukautta ja tyhjänpäiväisten tapahtumaraportointien mitäänsanomattomuus vain lisääntyy messujen pyöriessä. Hattelmalan muinaispelto päällystettiin tilapäisesti parkkipaikaksi ja satojen autojen loppumaton vana valuu hiekkakentälle. Liikenteenpaljous onneksi kannustaa työmatkapyöräilyyn, sillä tuhansien turistien seassa hupenee kärsivällisyys. Avajaispäivän liikennesuma messualueen liepeillä lienee raflaavinta, mitä kesätoimittajat ovat tapahtumasta irti saaneet. Alue on esitelty kuvin ja sanoin niin monessa lähteessä, ettei käynti paikan päällä toisi minulle juuri mitään lisää. Paitsi ehkä ahdistuneisuutta ja kateellisuutta. Puolen miljoonan vinokattoiset design-talot stailattuine komeroineen ovat omiaan aiheuttamaan vain närkästystä.

Tuhannen euron nahkasohvalla tai kristallikruunun alla ei asu yhtään sen onnellisempi perhe kuin kirppiskalusteilla somistetussa vuokrayksiössä, päinvastoin. Mulle tulee kurja ja alemmuudentuntoinen olo jo Iskussa, jossa myös myydään harhakuvia ja illuusioita kodista ja onnesta, jotka ovat minun tavoittamattomissa. Pesänperustamisvietti on monilla niin voimakas asia, ettei siinä paljon paina todellinen varallisuus. Kulutusluottoa vaan peliin.

Eräs ystäväni lupasi minua muistuttaa tästä aatoksestani sitten, kun minä alan huolestuttavasti velkaantua ja syytää rahaa huonekalukauppoihin. Viimeistään sitten, kun myyn sieluni Ikealle on minut aika palauttaa järkiini. Vaikka väkisin.

iloinen saari

Tämän kesän festarikiintiö on nyt täytetty. Neljä päivää Ilosaarirockissa oli sekä viihdyttävä että koetteleva elämys. Musiikki oli laadukasta ja orkesterit kovin odotettuja. Minulle uusia tuttavuuksia kertyi myös ilahduttavan mittainen lista.

Muut olosuhteet olivat vähintäänkin haastavat. Yhtenä hetkenä vettä paiskoi taivaan täydeltä ja seuraavana pistävän kuuma auringonpolte haihdutti kaiken höyryksi. Onneksi huonoa keliä ei olekaan, on vain huonosti varustautuneita ihmisiä ja tokikaan me emme kuulu heihin. Sadeasut ja vaelluskengät mahdollistivat kuivana pysymisen ja loivat myös henkisen turvan ja suojan kaikkea sitä mutaa ja ryönää vastaan, joka leirintäalueella velloi. Ihmiskunnan alennustila otti välillä aika koville, vaikken mikään hygieniafriikki olekaan. Näin jälkeen päin tekee pahaa edes ajatella sitä roskan ja saastan määrää, ja vielä ikävämmältä tuntuu ajatella sitä, että näiden samojen välinpitämättömien sotkijoiden, mellastajien ja känniääliöiden käsissä on tässäkin yhteiskunnassa moni kansantaloudellisesti tärkeä toiminto. Ehkäpä hekin osaavat arjessaan käyttäytyä ja festarit ovat heille jokin toinen todellisuus, jossa pätevät viidakon lait. Karnevalistinen ilonpito, sekoilu ja normien murtaminen kuuluvat asiaan ja minä vain olen tiukkapipo.

Oma taistelumme kaaosta ja anarkiaa vastaan rajautui oman telttakuntamme pihapiiriin, jossa oli kuusikulmainen paviljonki, sohva ja persialaismatto, pj-teltta ja kymmenkunta pientä telttaa. Ruokaa laitettiin trangialla, aamulla syötiin puurot ja kaakaot, päivällä kaikenlaisia muita pataherkkuja. Ja olihan lystiä. Koolla taas huippujengi ja mielettömän hauskoja tyyppejä, joiden kanssa lähtisin kyllä reissuun kuin reissuun. Lauantaikomitean myöntämä Laatutakuu piti loppuun saakka.

Ihmiset ne tekee sen, saaren iloisen.

Pistää vihaksi

Olen ihan tosi turhautunut. Ärsyttää ja kiukuttaa, kun en hallitse tiettyjä asioita, ja sitten se tekee mun elämästä työlästä ja vaivalloista.

Hoidin tänään montaa työasiaa Hämeenlinnan keskustassa ja se oli ihan perseestä. Sataa tihutti ja kaikki muutkin olivat lähteneet autolla kaupunkiin. Vanha autonrääkkä ei sovellu sateiseen mukulakiviautoiluun tippaakaan, sillä sekä jousitus että pyyhkijänsulat ovat parhaat päivänsä nähneet. Mulla ei ole minkäänlaista pysäköintisilmää, joten ajoin säännönmukaisesti kaikkien vapaiden parkkiruutujen ohi ja kun kiersin noita pirun yksisuuntaisia pitkin kahdeksan korttelin takaa uudestaan kohdalle, ruudussa oli jo joku muu. Lopulta kun löysin mittaripaikan jostain parin sadan metrin päästä, pysäköin ja kuljin sateen läpi pankin luo, oli sen edessä nätisti kaikenlaisia pysäköintipaikkoja tarjolla. Miksi sen pitää olla näin vaikeaa?

Työelämässä toistuu toisinaan vähän samanlainen kuvio. Eteeni ilmestyy ongelma, joka pitää ratkaista. Mulla ei ole keinoa sen ratkaisemiseksi ja lähden etsimään vinkkejä tai vihjeitä siihen, kuinka ylipäänsä lähestyä koko asiaa. Kun viimein palaan, on asia edennyt aivan johonkin muuhun suuntaan kuin siihen, jonka eteen itse olen ponnistellut.

Opin varmasti ennen pitkää Hämeenlinnan pysäköinnin salat ja katujen suunnat ellen lannistu sitä ennen ja muuta pois. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Monissa työyhteisöissä sivuutetaan kuitenkin se tosiasia, että perehdyttämätön ei ole erehdyttämätön. Ystäväpiirissäni aivan liian moni on työssä, johon he eivät ole saanut minkäänlaista perehdytystä tai koulutus talon tavoille on ollut riittämätöntä. Sijaiset, kesätyöläiset, ekstraajat ja muu sesonkiväki on usein todella vaikeassa tilanteessa, kun työpaikalla kenelläkään ei näytä olevan aikaa heidän sisäänajamiseensa. On sietämätöntä henkisten voimavarojen ja työajan hukkaamista, että jätetään nuori ja innokas pärjäämään omine nokkineen ja arvailemaan, että mitäköhän sitä pitäisi tehdä ja kuinkahan se tehdään... Varsinkin, kun se edeltäjä on hyvin usein vienyt mukanaan paljon arvokasta tietoa, jota ei löydy mistään.

Oman kokemukseni mukaan etenkin juuri nuoret naiset kaikessa tunnollisuudessaan näyttävät hajoilevan tämän ilmiön edessä. Jos uudelle työntekijälle oma työnkuva juuri siinä organisaatiossa sen tavoitteineen, erityisine työkaluineen ja resursseineen on mysteeri, on melko vaikeaa vastata odotuksiin.

Ja kahvihuoneessa kuuluu tuhahdus: "Ei kestäny likan pää työelämän realiteetteja. Pullamössöä koko sukupolvi."

Aargh!

Nyt riittää

Odotukset - nuo pirulaiset harhaluulot tiellä kohti pettymystä.

Pahoitin mieleni niin syvästi, että en pysyisi katsomaan häntä edes silmiin. Pääsin pääni sisälle rakentamaan pilvilinnaa, jonka kuva on nyt hälvennyt pala palalta. Uskottelin itselleni, että jokin voisi vielä muuttua, mutta mikäpä miksikään koskaan muuttuisi. Tuntuu pahalta, kun se, mihin on ajatellut voivansa tukeutua sitten, kun kerrankin tarvitsee itse tukea, ei olekaan siinä eikä tiedä edes olleensa tarvittu. Sillä minä en kertonut sitä riittävän selvästi. Sillä minä olen nahjus ja lapanen, enkä osaa pitää huolta itsestäni.

Tätä ei lupauksilla enää paikata. Nyt riittää.

Vahan väärä tola

Pesin autovanhukseni, kun autopaikkaani varjostava lehmus mahlasi sen ihan tahmeaksi, jolloin siitepölyt pääsivät siihen oikein hyvin tarttumaan. Hellästi ja kunnioittavasti pesin, mutta silti siitä irtosi maalia. Ruosteinen parka, eläkkeelle pitäisi päästä sen.

Poloa ei ilmeisesti ole vahattu vuosiin, jos milloinkaan. Parketinvahausprojekti on yhä edelleen vain ajatuksen tasolla. Kesäsääretkin kaipaisi kipeästi vahaa, sillä hyttysten syömät paukamat käy ikävästi höylään.

Ainoa paikka, jossa vahaa on enemmän kuin omiin tarpeisiin, on rakkaat korvakäytäväni. Vaikkua on liikenteessä enemmän kuin koskaan, enkä löydä sille kunnon selitystä. Liekö päiväni täynnä palturia, puppua ja muita pötypuheita, kun korvat haluavat minua siltä suojella?

Tarvinnen sittenkin

Kyllä se nyt siltä näyttää, että minä tarvitsen sittenkin miehen tai muun vastaavan tarkoituksenmukaisen henkilön, vaikka toisin luulin. Syitä on kolme.

1) Kannettava tietokone meni solmuun, jollaista en enää itse osaa avata.
2) Kiviseinä kaipaa määrätietoista lähestymistä iskuporakoneella, jotta siihen voi kiinnittää taulukiskon.
3) Pian luokseni muuttaa pesukone, joka on liian painava yksin kannettavaksi portaita ylös.

Keskustelin tänään automatkalla pitkän tovin ystäväni kanssa yhteiskunnan odotuksista. Ihminen ilman parisuhdetta on kuin jonkinlainen kummajainen, jonka tulisi välittömästi luopua itsenäisyydestään ja kiinnittyä perinteisen ydinperheen muodostamistavoitteeseen. Pariutuneet ystävät yrittävät väkisin tutustuttaa omiin poikamiesystäviinsä ja hierovat omaa onneaan toisten naamaan kuin amerikkalaismorsian hääkakkua. Sukulaisrouvat ovat arvostelijoista kamalimpia, joiden mielipiteistä ei pitäisi olla milläskään, mutta minkäs teet, kun kismittää. Sukujuhliin ei kerta kaikkiaan kannattaisi mennä yksin.

Muutamat juhlat olisi vielä tälle suvelle edessä. Mikä neuvoksi, kun helluntai- ja helatorstaiheilat jäivät hankkimatta, eikä juhannuksenakaan niitä aivan jonoksi asti ollut. Pitäisiköhän minunkin kokeilla sitä nettideittailua? Tsekkasin tämän kaupungin tarjonnan jo yhdeltä nettipalstalta, eikä se luvannut kovin hyvää. Minkähän takia kaikki hämeenlinnalaissinkkumiehet harrastavat amerikanautoja? Ehkä syy-seuraus -suhde onkin päinvastainen ja se on se autoharrastus, joka pitää heitä sinkkuina.

Hip hei, tältä pohjalta Ilosaarireissusta tullee mitä viihdyttävin matka. Ja ensi viikonloppuna meidän oma Iloisten Selviytyjien Yhteisö rientää kevyin askelin ja riemumielin Yyteriin peuhaamaan ja pörheltämään. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävänsä voi. Lystiä. Odotan kovin.

Avec

Sain kutsun ei-läheisen sukulaisen häihin. Minut on kai kutsuttu siksi, että morsiuspari on ollut jonkin verran tekemisissä kaksoisveljeni avoperheen kanssa. Tunsivat sukurasitteen ja velvollisuuden tunnon. Ei voi kutsua yhtä ilman toista. Ihan turhaan.

Jo kortti enteili tulevasta. Kultaa, koukeroita ja kohokirjaimia, kansien välissä kuultopaperi, johon on printattu värssy, hääparin etunimet ja pelkkä verkko-osoite. Ei muuta. Ähkyn ainekset kasassa siinäkin. (Sivujen osoitetta en hienotunteisuuden vuoksi tähän linkitä, uteliaimmille voin sen muuta kautta toimittaa.)

Sivuntekijät ovat yltäneet sellaiseen hääkliseiden keräilyennätykseen, että pitäisi myöntää mitali. Huoh. Kuvituksena kultaista satiinia, pitsiä, sormukset ilman muuta ja romanttisia kuvia suutelevasta morsiusparista. (Siis suutelevasta, ei pussaavasta. Ihan kivaa silloin, kun sattuu omalle kohdalle, mutta ei sitä muiden kieliakrobatioita halua todistaa.) Omat alasivut on luonnollisesti ilmoittautumiselle, ajo-ohjeille ja häämatkakohteen esittelylle, kuva-albumit tyhjinä odottelemassa kuvia polttareista ja hääpäivästä.

Ja tietenkin lahjalista. Finlaysonia, Arabiaa, Iittalaa. Lumia, Careliaa ja Violaa. Kaikkea, mitä aikuisilta, itsenäisesti asuvilta ihmisiltä luonnollisesti puuttuu eli pyyhkeitä, astioita ja aterimia. Voi parkoja, kyllä isotäti ostaa koko korillisen kullattuja kakkulapioita, jotta pikkuperhe pärjää arjessa. Käsinpestäviä kultareuna-astiastoja voidaan käyttää sitten, kun ne paremmat vieraat tulee pyhäpäivälliselle. Voihan Pentik sentään! Miksei kenenkään lahjalistalla ole ikinä vuohta Keniaan, koulukirjoja Tansaniaan, kaivo Namibiaan, pari kummia Itämerelle ja Amnestylle loput. (Niin, kyllähän minä nyt paasaan, mutta katsotaanpa sitten, kun itse sonnustaudun omaan kermakakkuvaahtounelmaani, jossa on puhvihihat ja rusetti perseen päällä. Ihan hyvä, jos saan hopeisia jälkiruokalusikoita koko sarjan, jotta voin syödä niillä näitä jaloja sanojani.)

Kutsuni oli Neiti Kesäheinä & avec. Nyt mietin kuumeisesti, pyydänkö mukaani Louis XIII:n, Napoléonin vai Richard Hennessyn. Vai tyydynkö pussilliseen ranskanpastilleja? Taitaa jäädä ne kekkerit väliin ja minä lähden noiden poikien kanssa muihin juhliin.

Lomatrion juhannuskeikka

Valkeanaamainen lauantaikomitea kokoontui jälleen. Järjettömän säätämisen jälkeen logistiikasta päästiin yhteisymmärrykseen. Suuntana Pohjois-Savo, ajoaikaa viisi tuntia. Komitean oli määrä lähteä kahdessa aallossa kahdesta eri kohteesta ja kohdata Päijät-Hämeessä. Pikkuinen Polo jäi suosiolla huilaamaan ex-poikaystävän isoäidin pihaan, sillä olihan se rasittunut matkan ensimmäisestä seikkailusta.

Hämeen yksikkö noukki kyytiinsä perinteisen pitkätukkaisen juhannusliftarin, jolla oli ollut erimielisyyksiä virkavallan kanssa. Kengätön ja haavoittunut nappisilmä herätti tyttösten äidinvaistot ja poikaressu toimitettiin suoraan kotiovelle - Hauholle! Siitä tuli yli 60 kilometrin ylimääräinen heitto, mutta se saatettiin tehdä, sillä Uudenmaan yksikkö kamppaili oman aikatauluhaasteensa kanssa. Voi, mitä jaloutta.

Juhannusaaton viettoon sinänsä ei liittynyt mitään suurta dramatiikkaa. Juhannustaikoja tehtiin innokkaasti, tosin huolella kootut kukka-asetelmat unohtuivat yöksi pöydälle ja näin ollen unet tulevista sulhoista jäi näkemättä. Eipä tuota todellisuutta kukaan meistä olisi ollut valmis edes kohtaamaan.

Reissussa päästiin nauttimaan erityisen valtavasta matkakohteiden kirjosta, todella ammattitaitosesta opastoiminnasta ja monenlaisista luonnonihmeistä. Nähtiin Suomen korkein vapaana virtaava koski, Suomen toiseksi korkein näkötorni, Suomen rumin kunta, Suomen idyllisin aamupalapöytänäkymä ja Suomen huumorintajuisin kissa. Emäntämme olivat valtavan vieraanvaraisia ja iloa tuotti täysihoitopalveluiden toimivuus. Riderissa esitetyt toiveet toteutettiin pilkulleen ja ylikin. Kahvia, kakkua, pullaa, keksiä, suklaata, juustoa, ruisleipää, hirvenlihaa, makkaraa, muusia, puuroa, kiisseliä, mehua, limsaa, sipsejä, karkkia, jäätelöä ja viinirypäleitä. Ihan kiva.

Tuotantotiimi seikkaili maastossa ja tuotti ideoita levynkansi- ja muista promokuvista kansallisromanttisesti viljapelloilla, metsäpoluilla, koivukujilla ja veden äärellä, rokisti kivilouhoksilla ja leimahtelevien liekkien ympäröimänä sekä muissa vastaavissa ympäristöissä. Varsinainen keikka sai suuren suosion ja Kuopion Wanha Satama oli edessämme miltei polvillaan (Humalatilallaan lienee osuutta asiaan).

Yhtä yllättävää kuin hyttyset juhannusillassa, oli se, että reissun päätteeksi junassa oli muitakin maaltapalaajia ja yhtyeen jäsenet jäivät ilman istumapaikkaa. Tyhmästä päästä kärsii tyhmät jalat. Junan puhelinkoppi oli yllättävän tilava, joskin hapenvajaus aiheutti hienoista hienhajua ja hysteriaa.

Loppujen lopuksi, mikään ei oisi voinut olla paremmin. Kiitämme osallistuneita.

Lomatrio - viihtyisä ja monipuolinen luonnonkauniissa maisemissa. Yksityistilaisuudet, perhejuhlat, kokoukset... Soita, mailaa ja tule käymään.

Huonoin valinta pitkiin aikoihin

Juhannussuunnitelma on hyvä, mutta tunnelmaan pääsemisen kanssa on vaikeuksia. Huomenna ajetaan 400 kilometriä, 5 tuntia, suuntana Pohjois-Savo, alla uuden karhea, täysin ilmastoitu menopeli, seurueena naurettavan hauskat ystävykset. Perillä henkeäsalpaavan ihanaa maalaismaisemaa, kansallisromantiikkaa, juhannustansseja, kokkoja ja mitä kaikkea.

Tämän iltapäivän kantavana ajatuksena oli käydä kaupungilta poimimassa tyttärille kukkamekot, mutta nelituntisella kauppareissulla oli huono menestys. Käteen jäi vain yhdet kengät ja kasa maanisen shoppailun aikana kehitettyjä kinokuvia, joista vieläkin turhan monet olivat tärähtäneitä, sumeita, sameita ja epätarkkoja. Enolta peritty vanha järjestelmäkamera, Konica FP-1, (vanhempi kuin käyttäjänsä ja herkempi tärähtämään) ei todellakaan tee kuvaamisesta lasten leikkiä. Vaativuus tekee lajista kuitenkin monin verroin antoisampaa. Onnistuminen tuntuu todella hyvältä silloin, kun se on aidosti omilla ansiolla saavutettua.

Epätoivoisen kaupoissajuoksemisen jälkeen todella ansaitulta tuntui kahvi- ja jäätelöhetki, joka kuitenkin huonon valinnan vuoksi meni aivan poskelleen. Vaikka jotkin asiat ovat hyviä erikseen, ei niiden yhdistäminen tuo välttämättä lainkaan lisäarvoa. Tästä muistutti meitä erittäin epämääräinen vadelmajäälatte, jonka valitsemisesta jäi kyllä paha maku suuhun ja ehkä kuitenkin jotakin myös hampaankoloon, vaikka ensin väitin muuta. Ei pitäisi olla aina niin uudistusmyönteinen.

Kotona odotti tuttu ja aina yhtä lannistava, monen viikon kokoinen kaaos. Vaatteita lattialla niillä sijoillaan, jonne ne on riisuutuessa jätetty, papereita sohvalla, jonne ne on luetuksi tultuaan jäänyt, likaisia astioita siellä, missä niistä on syöty ja juotu eli mitä missä milloinkin. Suorastaan hävettää myöntää, että minä asun tässä asunnossa. Keittiössä ei kierrätetä ja jääkaapissa on asioita, jotka kasvavat karvaa. Mitä ihmettä tapahtuikaan minun elämänhallintataidoilleni? Missä on se nuori, itsenäinen ja vahva nainen, joka hoitaa, huoltaa ja korjaa kodin, työn ja auton? Kaipa se olikin vain ulkokuori ja kulissi, johon hetken uskoin itsekin.

Tästä tilanteesta on tosi vaikea ponnistaa edes ajattelemaan parketin vahaamista, joka "tulisi" suorittaa kesäkuun aikana lakkausteknisistä syistä. Miten on mahdollista saada lattia edes näkyviin, saati tyhjäksi tästä sekasorrosta? Ja millä voimavaroilla?

Suhteellista

Ostin Alnilamista itselleni palan onnellisuutta, huojentumista ja helpottumista. Kaupan päälle tuli suhteellisuuden tajua ja sille siisti säilytyslaatikko. (Siitä kaupasta voi muuten hankkia minulle lahjaksi mitä tahansa koska tahansa *vink-vink*.)

Universumikristalli eli Large Scale Model Crystal on 6x6x8cm kokoinen kappale minun työpöydälläni, joka kuvaa osaa tällä hetkellä tunnetusta maailmankaikkeudesta. Sen kuvaa aluetta, jonka laajuus on 326 miljoonaa valovuotta per sivu. Sen olemassaolon järkeileminen sattuu päähän, sillä siinä esitettävät kappaleet ovat kuvaa menneisyydestä miljoonien vuosien takaa. Pelkän valon on kestänyt tulla käsittämättömän kauan tänne meidän luoksemme.

Siitä voidaan osoittaa Neitsyen (Virgo) ja Sulatusuunin (Fornax) galaksijoukot, joiden välimaastoon jonnekin meidän pieni galaksiryhmä sijoittuu. Esineestä ei voi enää osoittaa Paikallisen Ryhmämme jäseniä, kuten Andromedaa, Magellanin pilviä, Kolmiota saati Linnunrataa. Ei puhettakaan, että kristallista erottaisi omaa aurinkokuntaamme tai sen ainoaa tähteä, aurinkoa. Näin ei näy myöskään lähiplaneettojamme tai itse Tellusta. Ei siellä näy minun aikuistumiskriisi, keskeneräinen tutkinto, sekava työnkuva, vahaamaton parketti, pesemättömät pyykit tai kuihtuva parvekekukka. Mitättömiä ovat minun asiani sen esineen äärellä.

Universumikristalli on äärettömän rauhoittavaa katsottavaa. Siellä minä jossakin olen, sen uumenissa ja silti katson sitä ulkoa päin. Se antaa kaikille huolilleni ja murheille aivan uuden mittakaavan. Luovun kaikista ikävistä tunteista, sillä kiire ja stressaaminen on tarpeetonta ja turhaa. Elämässä on kyse jostakin paljon tärkeämmästä ja minulla on hienoinen aavistus siitä, mitä se voisi minun kohdallani olla.

Onnen tyttö.

Optimisti tietää, että huomennakin on hyvä päivä.

Juhlistin erään organisaation syntymäpäivää käymällä Suomenlinnassa iltapäiväkävelyllä. Meri ja laivat minua rauhoittavat, veden äärellä tunnen saavani hiljaista voimaa ja ajattelu selkiytyy. Ahvenanmaan maakuntajuhliin oli tullut isoja purjealuksia ja kyllä ne sitten olivatkin komeita. Kunpa sitä joskus pääsisi itsekin sellaisen matkaan, edes päiväksi.

Olen käynyt Suomenlinnassa viimeksi kaksi vuotta sitten. Katselin silloista piknikpaikkaamme, joka tänään toimi muiden ihmisten krokettikenttänä. Hymyilytti, kun muistelin taistelupetankiottelua ja muita saman illan kommelluksia. Ne olivat hauskat juhlat, nekin.

Tänään seurana minulla oli ihana ihminen, jonka kanssa oleminen oli hyvin luontevaa ja pakotonta. Arvostan kovasti sellaista, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Joidenkin kanssa tulee juttuun todella hyvin ja toisten kanssa ei sitten ollenkaan.Tämän kyllä huomasi torstaisilla kekkereillä. Vaikka vanhojen tuttujen seassa uin kuin kala, en ole ventovieraiden ihmisten jututtamisessa mitenkään hirmu sulava. Koskaan ei tule mieleen yhtään hyvää puheenaihetta, kun tarve olisi suurin. Vaikka booliakin maistoin. Tai lähinnä janooni join, sillä sen verran oli kuvioissa vanhaa suolaa. Taitaa olla näiden viikkojen teema.

Huomenna on ystävysten Kuohuviiniä, mansikoita ja suklaata -ilta. Lisäksi tapaan erään, jonka tapaaminen minua hiukan jännittää. Tapaamisen luonnetta kun ei etukäteen ole määritelty. Käsitykset tapaamisen syistä vahvistunee sitä mukaa, kun lounas etenee. Jännää...

Kuka ei kuulunut joukkoon?

Osallistuin työnantajani edustajana korkeakoulumme tietohallinnon osastokokoukseen. Se oli villiä. En ymmärtänyt kuin ehkä puolet ja lopun kanssa jäi tulkinnan varaa, sen verran asiantuntevaa ja ammattispesifiä oli päivän diskurssi. Eräässä presentaatiossa kuvattiin muun muassa applikaatioiden assosioimisprosessia, toisessa tietohallintojärjestelmien integroimisvalmiuksia. Onneksi päivät järjestettiin luonnonkauniissa luonnonvara-alan toimipisteessä, joka on tunnettu viinituotannostaan. Erityisen mielenkiintoinen ohjelman osa oli viinisuunnistus, jossa seikkailtiin rastilta toiselle viiniaiheisissa tunnelmissa. Ihmeen leppoisia olivat ihmiset iltapäivästä, ei olisi samoiksi tunnistanut.

Lähes kaikilla näillä it-asiantuntijoilla oli omat kannettavat mukana. Se, joka oli omansa jättänyt kotiin kertoi tuntevansa olonsa kovin epävarmaksi. Minä tietenkin koin itseni todella ulkopuoliseksi. Humanisti, mikä humanisti, vaikkakin jokseenkin yhteensopiva teknisten asioiden kanssa. Hassua, että alueen langaton verkko oli kaadettu tarkoituksella, jotta keskittyminen päivän antiin olisi helpompaa. Eihän se tokikaan reipasta tekniikan moniosaajaa lannista, kun älypuhelimessa on mobiilit verkkopalvelut. Erityisen hyödylliseksi ne tuli, kun suunnistusrastin tietokilpailukysymyksen vastauksen laadintaan lainattiin googlen apua. Ei kai kukaan nykyään enää arvaa, jos voi tietääkin...

Hauska päivä, vaikkakin vähän absurdi.

Kuin elokuvissa

Kohtasin pitkästä aikaa vanhan ystävän, joka ei minua ole saanut mielestään. Tuntui jännittävältä kuulla hänen haalenemattomista, lämpimistä tunteistaan ja saada osaksi tutun tuntuista läheisyyttä. Vanhan ystävän halaus kun tuntuu yhtä turvalliselta ja eheyttävältä kuin kotiinpaluu. Arvostan suuresti hänen rohkeuttaan kertoa siitä kaikesta, mitä hän on vuokseni sydämellään kantanut näiden vuosien ajan. Välitän hänestä vielä paljon ja muistan hyvin, mihin hänessä silloin rakastuin.

Jos kaikki menisi niin kuin elokuvissa, palaisimme haasteiden kautta yhteen, viettäisimme häitä omenankukkaisessa puutarhassa jo ensi toukokuussa ja saisimme paljon kiharatukkaisia lapsia.

Elämä vaan ei taida olla elokuvaa.

Spontaani idylli

Töissä on aikamoista häsellystä koko ajan ja illalla kotiin palatessa päässä kohisee suhteettoman äänekkäästi. Työn opetteleminen vie valtavasti energiaa ja väsyessä mitättömät asiat tuntuvat mahdottomilta. On melko hankala myöntää itselleen ja muille, ettei osaa tai tiedä. Vielä. Tukea tarvitsisin, mutta en osaa sitä pyytää. Vieläkään.

Työlle pitäisi löytää vastapaino. Uudessa kaupungissa, josta ei vieläkään tunne muita kuin työhönsä liittyviä ihmisiä, on vain hiukan monimutkaista hakeutua harrastamaan. Edellisessä kaupungissakaan ei minulla säännöllistä harrastusta ollut, nyt sitä pitäisi sellainen ihan tyhjästä tempaista. Hankalaa on. Henkilökohtaisen tuutorin tarvitsisin. Ihan oman. Missäs niitä uusia ystäviä taas tavataankaan?

Eilen keskelle arkea ilmestyi harvinainen ilo. Tuikitavallinen tiistai-ilta kääntyi käsittämättömän kauniiksi kesäehtooksi, kun lauantaikomiteamme päätti simuloida Lauantai-illan ja spontaanisti ryhtyä yhteiseen kesäretkeen. Tuo siunattu moottoritie tuo luonnon niin lähelle, että tunnissa olimme jo aivan toisaalla. Mökki-idylli rantakallioineen ja männynkäpyineen vei ajatukset muualle ja tyynen rauhallinen Näsijärven liplatus vaiensi päänsisäisen suhinan. Rentoutti ja virkisti samalla kertaa. Reipastahtinen soutureissu niemien poukamissa nosti pintaan pintaan, jonka ihana, lämmin rantasauna ja raikas järvivesi huuhtoivat pois.

Mikäs siinä oli ollessa, kun kiukaalla paistetut makkarat, perunasalaatti ja äityliinin vastakeitetty marjamehu odottivat nälkäisiä ja janoisia, mutta puhtoisia saunojia. Leppeä kesätuuli vilvoitti ihoa, ilta-aurinko väritti taivaan pastellinsävyillä. Taustalta puuttui vain laventelin tuoksu ja panhuilumusiikki, niin yltiöidyllinen ja naurettavan upea oli ilta. Kuin suoraan postikortista, matkaoppaasta tai karaokevideosta. Hyvästä sellaisesta.

Kesä. Ihana Suomen kesä. Sinua on ollut ikävä.

Juhlan aihetta

Todella onnistuneet tupaantuliaiset jättivät ilomielen pitkäksi aikaa! Lämmin kiitos kaikille osallistujille. Suuresti minua ilahduttaa hyödylliset lahjat, kuten iso leikkuulauta, pioni ja sen vaasi, rahapuu, kaikki vapaa-ajan välineet, kynttilät ja kaikki herkut. Ne minut ajatuksissani teidän luoksenne vievät. Kiitos!

Juhlintaan osallistui täydellinen sekoitus vanhoja ja ystäviä, jotka ihmiskunnan pienuudesta johtuen yllättäen tunsivatkin toisiaan jo aiemmista elämistään. Ihana oli nähdä heidät kaikki jälleen ja vieläpä samassa tilassa. Vadelmabooli oli namiherkkua ja asunnon kaikki ulottuvuudet parveketta ja saunaa myöten palvelivat loistavasti juhlijoiden tarpeita. B&B -palvelut ulkoistettiin osaksi myös kadun toiselle puolelle ja näin majoitusvolyymi kaksinkertaistui. Alkuviikosta vallinnut kireä koti-ilmapiirikin helpottui, kun Hannu rentoutui illan mittaan. Hänet on nähty nauttivan mm. Koffin Indian -olutta. Hannuhan ei tunnetusti juo Karhua, sehän on selvä.

Nämä olivat jo toiset erityisen onnistuneet kekkerit, ja eilisiltaa kohden elpynyt valkeanaamainen lauantaikomiteamme tuli siihen tulokseen, että näitä on syytä pitää lisää. Täten kutsunkin jo koolle Juhlat Ilman Erityistä Syytä. Tarkemmasta ajankohdasta ilmoitetaan myöhemmin.

Mutta eilen toki oli varsin erityinen juhlapäivä, kun maailmaan vauhdikkaasti putkahtivat pikkuiset A ja B, joiden tuloa odotettiin kovasti, muttei aivan vielä. Sankareista kumpikaan ei paina vielä enempää kuin 1,5 litraa maitoa, mutta elämisen tahto on kova. Vertaus on sinällään kovin osuva, sillä juurikin maidossa piilee poikain elinvoiman salaisuus. Odotan jännityksellä, kuinka näiden veljesten seikkailut etenevät.

Elämä on taas niin ihanan tuntuista, että tekee mieli hyppiä, pomppia, loikkia ja ääneen oikein riemuita Olen kyllä onnentyttö!

Yllätyksiä menneeltä kesältä

Kotona on outo tunnelma. Tunnen tulleeni petetyksi, mutta toisaalta tunnen ylpeyttä siitä, että kuulun omaperäisten ja spontaanien olentojen lähipiiriin. Tänään kävi ilmi, että eräs, josta välitän kovasti, onkin ilmeisesti jättänyt kertomatta jotain hyvin olennaista viime kesästä. Vaikka on sovittu, että kaikesta voi puhua ja kaikki asiat jaetaan.

Oudointa on se, että hän ei edes kertonut seikkailuistaan itse, vaan hänen puuhailunsa paljastui muuta kautta. Löysin netistä tämän matkapäiväkirjan ajalta, jolloin minä olin Atlantin toisella puolella... En ymmärrä, miksi hän halusi salata kokemuksensa minulta. Kyllä minä kestän sen, että hänellä on myös muita ystäviä. Toivon, että saamme tämän asian selvitettyä ennen ensi perjantaita. Ei ole kiva juhlia, jos kotona on selvittämättömiä asioita.

Tänään lähti ensimmäinen aalto tuparikutsuja listalle, jolla on yli sata nimeä ja siinä oli vasta ne ystävät ja tuttavat, joiden sähköpostiosoite löytyi gmailin muistista. Laaja on se ihanien ihmisten joukko, jotka mielelläni jälleen näkisin. Arvioitu osallistumisprosentti on noin 25, mikä mahtuisi minun kotiin, pihalle ja parvekkeelle vielä oikein mainiosti.

(Jos sinä koet kiehtomusta ja mielenkiintoa saapua kesänavajaiskekkereihini, niin laita viestiä ja saat lisää toimintaohjeita. En viitsi tähän postata osoitettani, vaikka kaikki ovatkin lämpimästi tervetulleita.)