Pienellä paikkakunnalla kasvaneena totuin siihen, että palveluita tarjotaan vähän mistä sattuu. Postin palvelut sai ensin ensin postista, mutta sitten ne siirrettiin k-kauppaan. Sitten kun kauppakin lopetti toimintansa sai postipalvelut kampaamosta. Alkon palvelut sai rautakaupasta, tilaukset tuli pikavuoron kyydissä kaupungista seuraavana päivänä.
Enää ei tunnu lainkaan ihmeelliseltä, miten rahoituspalvelupuuroja hämmennetään vellien sekaan. Vakuutusyhtiöistä ja s-kaupoista tulee pankkeja ja pankeista edelleen vakuutusyhtiöitä. Joka paikasta saa kaikkea, mutta vain keskittämisestä palkitaan. Edes pitkäaikainen uskollinen asiakkuus ei ole enää minkään väärti, vaan alennusprosentti nousee sen mukaan, miten hyvin toimintansa on keskittänyt. Toivottavasti asiakassuhteen erityinen luottamuksellisuus taataan myös jatkossa. Tuntuisi vähän kummalliselta saada sijoitusvinkkejä kassahihnan yli tomaattien ja ruispalojen välissä.
Aihe on ajankohtainen, sillä aloitin tänään eläkesäästämisen. Pääsen nauttimaan jokakuisista uhrauksistani aikaisintaan vuonna 2045 ja siihen saakka sohlaan umpimähkään rahastosta toiseen. Kuulostaa futuristiselta vuosiluvulta. Jokohan sitten on jo lentäviä autoja, hopeisia lateksipukuja ja pakollisia happinaamareita?
Jotta säilyisin virkeänä kuusikymppiseksi asti, aloitin myös uintikurssin, jolla treenataan taloudellisia uintitekniikoita. Uimakoulua on kerran viikossa, opittua pitää harjoitella myös tuntien välillä, joten sarjalippu uimahallille on jo hankittu. Saa nähdä, kasvaako tähän likkaan suomut jouluun mennessä.
Kerron myöhemmin veto-, potku- ja hengitystekniikkaani liittyvistä edistysaskelista,
mutta nyt jaan kanssanne äärimmäisiä tunteita herättävän uintiaiheisen kuvan, joka osui silmääni. Se ei tosin liity allekirjoittaneen uimahyppysuorituksiin, mutta palauttaa mieleen ihmisen fyysisen rajallisuuden. Onneksi on omat henki- ja tapaturmavakuutukset kunnossa. Mahtaa ottaa päähän.
Yksittäinen oivallus voi joskus saada koko solmun avautumaan.
Olin ripeällä iltakävelyllä kirpeässä sunnuntaisessa Hämeenlinnassa. Korviin soi riemuisa smg:n Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana (Muita heidän viisujaan voit kuunnella täältä). Hypähtelin kevein mielin pitkin rantaa, sillä täysi sydämeni läikähteli iloa. Viikonloppu oli täynnä pelkkää hyvää ja oloni oli virkistynyt. Mutta sitten säpsähdin ja pysähdyin, kun näin ja käsitin näkemääni.
Vanajavesi virtaakin pohjoiseen. Sillalta Linnalle ja Aulangolle päin. Siis ihan toiseen suuntaan kuin olen kaiken tämän ajan, seitsemän kuukautta olettanut. Hölmistynyt ilme kasvoilla hönötin rannassa ainakin vartin, kun en muuhunkaan kyennyt. Kuljenhan tuon vesistön yli joka päivä vähintään kahdesti. Totuus mullisti katsomukseni siitä, miten päin täällä ollaan. Tunsin tulleeni huijatuksi. Miksei tästä kerrottu? Mitähän muita elämän tai Hämeenlinnan perusasioita en ole tarkistanut, vaan ymmärrykseni perustuu vain valistumattomaan arvaukseen?
Mullistuksia siis luvassa. Tarkastelussa ensin peruskysymykset: mitä, missä, miten, miksi ja kenen kanssa.
Vaatimukseni ovat kasvaneet ja kannettava tietokoneeni tarvitsisi järeämmän RAM-muistikamman. Ostaisin sellaisen mielelläni edullisesti jostakin verkkokaupasta. Jotta voisin olla varma siitä, että osa on oikea, sitä kannattaisi verrata netissä oleviin tuotekuviin, mutta en voi irrottaa sitä koneesta, sillä ilman sitä kone ei toimi.
Paradoksi on ironisuudessaan samaa sarjaa kuin se, että millä imuroidaan imurin sisältä, jos pölypussi on mennyt rikki.
Paradoksi, paradigma, paraabeli, parametri, paranormaali, parasitä ja paratätä. Mutta mitäs se para oikein tarkoittaakaan? Siitä meille kertoo John Burkardtin oikein mainio artikkeli A para-ble.
Mistä lähtien sydämellisyydestä on tullut ylellisyyttä, johon vain harvoilla on varaa? Samassa rytäkässä sopimusten noudattaminen muuttui mielistelyksi ja ritarillisuus nöyristelyksi. Hyvät tavat ja kohteliaisuus ovat säilyneet kulttuurissamme vain muiden tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Luottamuksen arvoiset ja sanansa mittaiset ihmissielut ovat katoava ja uusiutumaton luonnonvara.
Maailma on vikasietotilassa. Voisiko joku tehdä järjestelmänpalautuksen?
"Ei kai päätöksenteossa tosiasioilla ja argumentoinnilla ole enää mitään sijaa. Minä ainakin yritän muodostaa mielipiteeni ihan vaan sen perusteella, kenen suunnasta mikäkin aloite tai esitys tulee ja missä väleissä minä olen kyseisen ihmisen kanssa. Hiiteen kaikki muut turhat jorinat. Ihmisethän ne riitelee, eikä asiat."
Addiktoituminen tapahtuu huomaamatta. Aiemmin olin hyvinkin tunnollinen blogin kirjoittaja, jopa siinä määrin, että tekstiaiheiden ja kirjoitusten kehittely häiritsi normaalia elämääni. Sitten menin ja löysin uuden ystäväni, venetsuelalaisen telenovelan Tuhkimotarinan. Olen totaalisen riippuvainen sen katselemisesta. Television puutekaan ei minua estä, vaan katson jaksot netissä juuri silloin, kun se minulle parhaiten sopii. Internetin ansiota on se, että ylipäänsä pystyn säännöllisesti seuramaan saippuasarjaa tämän epäsäännöllisen työajan hämmentämänä.
Otin tietoisen riskin töissä ja tunnustin jääneeni koukkuun. Sain muutamaa ennalta-arvattua ja odotettua kuittausta lukuun ottamatta pelkkää myötätuntoa ja löysin heti kohtalontovereita. Ihanaa, että minäkin saan hyvällä omallatunnolla olla aivoton hömppä.
Sarjan dramaattiset käänteet ja perisuomalaiseen tottumukseen nähden liioitellut tunteet ovat mitä otollisinta täytettä elämääni, joka itsessään on kovin yllätyksetöntä ja tasapaksua tunnepuolella. Olenkin ulkoistanut tunteiden kera kaiken emotionaalisen, affektiivisen ja näihin kytkeytyvän sosiaalisen toiminnan käsittelyn. Oman suhdetoiminnan päätöksentekoon liittyvien kysymysten käsittely on siis lakkautettu tarpeettomana.
Sarjan myötä on herännyt myös kiinnostukseni espanjaa kohtaan. Sanavarasto karttuu hurjaa kyytiä ja huomaankin toisinaan vastaavani pääni sisällä lyhyisiin "kyllä-ei-ehkä-pian-hyvin, kiitos" -kysymyksiin kielellä, jota minulla ei ole perusteita osata. Jostakin yhtä käsittämättömästä syystä myös ranskan alkeet ovat palautuneet viime aikoina fraasi kerrallaan.
Tuhkimotarinan viimeinen osa nähdään 5.12.2007. Siihen saakka taitaa tämä blogi viettää hiljaiseloa. Ellette toivo minun kommentoivan sarjan käänteitä täällä? Muuta sisältöä ei näillä näkymin ole luvassa, eikä töistäkään viitsisi vapaa-ajallaan kirjoittaa.
mutta nyt jaan kanssanne äärimmäisiä tunteita herättävän uintiaiheisen kuvan, joka osui silmääni. Se ei tosin liity allekirjoittaneen uimahyppysuorituksiin, mutta palauttaa mieleen ihmisen fyysisen rajallisuuden. Onneksi on omat henki- ja tapaturmavakuutukset kunnossa. Mahtaa ottaa päähän.
