Sain kutsun ei-läheisen sukulaisen häihin. Minut on kai kutsuttu siksi, että morsiuspari on ollut jonkin verran tekemisissä kaksoisveljeni avoperheen kanssa. Tunsivat sukurasitteen ja velvollisuuden tunnon. Ei voi kutsua yhtä ilman toista. Ihan turhaan.
Jo kortti enteili tulevasta. Kultaa, koukeroita ja kohokirjaimia, kansien välissä kuultopaperi, johon on printattu värssy, hääparin etunimet ja pelkkä verkko-osoite. Ei muuta. Ähkyn ainekset kasassa siinäkin. (Sivujen osoitetta en hienotunteisuuden vuoksi tähän linkitä, uteliaimmille voin sen muuta kautta toimittaa.)
Sivuntekijät ovat yltäneet sellaiseen hääkliseiden keräilyennätykseen, että pitäisi myöntää mitali. Huoh. Kuvituksena kultaista satiinia, pitsiä, sormukset ilman muuta ja romanttisia kuvia suutelevasta morsiusparista. (Siis suutelevasta, ei pussaavasta. Ihan kivaa silloin, kun sattuu omalle kohdalle, mutta ei sitä muiden kieliakrobatioita halua todistaa.) Omat alasivut on luonnollisesti ilmoittautumiselle, ajo-ohjeille ja häämatkakohteen esittelylle, kuva-albumit tyhjinä odottelemassa kuvia polttareista ja hääpäivästä.
Ja tietenkin lahjalista. Finlaysonia, Arabiaa, Iittalaa. Lumia, Careliaa ja Violaa. Kaikkea, mitä aikuisilta, itsenäisesti asuvilta ihmisiltä luonnollisesti puuttuu eli pyyhkeitä, astioita ja aterimia. Voi parkoja, kyllä isotäti ostaa koko korillisen kullattuja kakkulapioita, jotta pikkuperhe pärjää arjessa. Käsinpestäviä kultareuna-astiastoja voidaan käyttää sitten, kun ne paremmat vieraat tulee pyhäpäivälliselle. Voihan Pentik sentään! Miksei kenenkään lahjalistalla ole ikinä vuohta Keniaan, koulukirjoja Tansaniaan, kaivo Namibiaan, pari kummia Itämerelle ja Amnestylle loput. (Niin, kyllähän minä nyt paasaan, mutta katsotaanpa sitten, kun itse sonnustaudun omaan kermakakkuvaahtounelmaani, jossa on puhvihihat ja rusetti perseen päällä. Ihan hyvä, jos saan hopeisia jälkiruokalusikoita koko sarjan, jotta voin syödä niillä näitä jaloja sanojani.)
Kutsuni oli Neiti Kesäheinä & avec. Nyt mietin kuumeisesti, pyydänkö mukaani Louis XIII:n, Napoléonin vai Richard Hennessyn. Vai tyydynkö pussilliseen ranskanpastilleja? Taitaa jäädä ne kekkerit väliin ja minä lähden noiden poikien kanssa muihin juhliin.
Valkeanaamainen lauantaikomitea kokoontui jälleen. Järjettömän säätämisen jälkeen logistiikasta päästiin yhteisymmärrykseen. Suuntana Pohjois-Savo, ajoaikaa viisi tuntia. Komitean oli määrä lähteä kahdessa aallossa kahdesta eri kohteesta ja kohdata Päijät-Hämeessä. Pikkuinen Polo jäi suosiolla huilaamaan ex-poikaystävän isoäidin pihaan, sillä olihan se rasittunut matkan ensimmäisestä seikkailusta.
Hämeen yksikkö noukki kyytiinsä perinteisen pitkätukkaisen juhannusliftarin, jolla oli ollut erimielisyyksiä virkavallan kanssa. Kengätön ja haavoittunut nappisilmä herätti tyttösten äidinvaistot ja poikaressu toimitettiin suoraan kotiovelle - Hauholle! Siitä tuli yli 60 kilometrin ylimääräinen heitto, mutta se saatettiin tehdä, sillä Uudenmaan yksikkö kamppaili oman aikatauluhaasteensa kanssa. Voi, mitä jaloutta.
Juhannusaaton viettoon sinänsä ei liittynyt mitään suurta dramatiikkaa. Juhannustaikoja tehtiin innokkaasti, tosin huolella kootut kukka-asetelmat unohtuivat yöksi pöydälle ja näin ollen unet tulevista sulhoista jäi näkemättä. Eipä tuota todellisuutta kukaan meistä olisi ollut valmis edes kohtaamaan.
Reissussa päästiin nauttimaan erityisen valtavasta matkakohteiden kirjosta, todella ammattitaitosesta opastoiminnasta ja monenlaisista luonnonihmeistä. Nähtiin Suomen korkein vapaana virtaava koski, Suomen toiseksi korkein näkötorni, Suomen rumin kunta, Suomen idyllisin aamupalapöytänäkymä ja Suomen huumorintajuisin kissa. Emäntämme olivat valtavan vieraanvaraisia ja iloa tuotti täysihoitopalveluiden toimivuus. Riderissa esitetyt toiveet toteutettiin pilkulleen ja ylikin. Kahvia, kakkua, pullaa, keksiä, suklaata, juustoa, ruisleipää, hirvenlihaa, makkaraa, muusia, puuroa, kiisseliä, mehua, limsaa, sipsejä, karkkia, jäätelöä ja viinirypäleitä. Ihan kiva.
Tuotantotiimi seikkaili maastossa ja tuotti ideoita levynkansi- ja muista promokuvista kansallisromanttisesti viljapelloilla, metsäpoluilla, koivukujilla ja veden äärellä, rokisti kivilouhoksilla ja leimahtelevien liekkien ympäröimänä sekä muissa vastaavissa ympäristöissä. Varsinainen keikka sai suuren suosion ja Kuopion Wanha Satama oli edessämme miltei polvillaan (Humalatilallaan lienee osuutta asiaan).
Yhtä yllättävää kuin hyttyset juhannusillassa, oli se, että reissun päätteeksi junassa oli muitakin maaltapalaajia ja yhtyeen jäsenet jäivät ilman istumapaikkaa. Tyhmästä päästä kärsii tyhmät jalat. Junan puhelinkoppi oli yllättävän tilava, joskin hapenvajaus aiheutti hienoista hienhajua ja hysteriaa.
Loppujen lopuksi, mikään ei oisi voinut olla paremmin. Kiitämme osallistuneita.
Lomatrio - viihtyisä ja monipuolinen luonnonkauniissa maisemissa. Yksityistilaisuudet, perhejuhlat, kokoukset... Soita, mailaa ja tule käymään.
Juhannussuunnitelma on hyvä, mutta tunnelmaan pääsemisen kanssa on vaikeuksia. Huomenna ajetaan 400 kilometriä, 5 tuntia, suuntana Pohjois-Savo, alla uuden karhea, täysin ilmastoitu menopeli, seurueena naurettavan hauskat ystävykset. Perillä henkeäsalpaavan ihanaa maalaismaisemaa, kansallisromantiikkaa, juhannustansseja, kokkoja ja mitä kaikkea.
Tämän iltapäivän kantavana ajatuksena oli käydä kaupungilta poimimassa tyttärille kukkamekot, mutta nelituntisella kauppareissulla oli huono menestys. Käteen jäi vain yhdet kengät ja kasa maanisen shoppailun aikana kehitettyjä kinokuvia, joista vieläkin turhan monet olivat tärähtäneitä, sumeita, sameita ja epätarkkoja. 
Enolta peritty vanha järjestelmäkamera, Konica FP-1, (vanhempi kuin käyttäjänsä ja herkempi tärähtämään) ei todellakaan tee kuvaamisesta lasten leikkiä. Vaativuus tekee lajista kuitenkin monin verroin antoisampaa. Onnistuminen tuntuu todella hyvältä silloin, kun se on aidosti omilla ansiolla saavutettua.
Epätoivoisen kaupoissajuoksemisen jälkeen todella ansaitulta tuntui kahvi- ja jäätelöhetki, joka kuitenkin huonon valinnan vuoksi meni aivan poskelleen. Vaikka jotkin asiat ovat hyviä erikseen, ei niiden yhdistäminen tuo välttämättä lainkaan lisäarvoa. Tästä muistutti meitä erittäin epämääräinen vadelmajäälatte, jonka valitsemisesta jäi kyllä paha maku suuhun ja ehkä kuitenkin jotakin myös hampaankoloon, vaikka ensin väitin muuta. Ei pitäisi olla aina niin uudistusmyönteinen.
Kotona odotti tuttu ja aina yhtä lannistava, monen viikon kokoinen kaaos. Vaatteita lattialla niillä sijoillaan, jonne ne on riisuutuessa jätetty, papereita sohvalla, jonne ne on luetuksi tultuaan jäänyt, likaisia astioita siellä, missä niistä on syöty ja juotu eli mitä missä milloinkin. Suorastaan hävettää myöntää, että minä asun tässä asunnossa. Keittiössä ei kierrätetä ja jääkaapissa on asioita, jotka kasvavat karvaa. Mitä ihmettä tapahtuikaan minun elämänhallintataidoilleni? Missä on se nuori, itsenäinen ja vahva nainen, joka hoitaa, huoltaa ja korjaa kodin, työn ja auton? Kaipa se olikin vain ulkokuori ja kulissi, johon hetken uskoin itsekin.
Tästä tilanteesta on tosi vaikea ponnistaa edes ajattelemaan parketin vahaamista, joka "tulisi" suorittaa kesäkuun aikana lakkausteknisistä syistä. Miten on mahdollista saada lattia edes näkyviin, saati tyhjäksi tästä sekasorrosta? Ja millä voimavaroilla?
Ostin Alnilamista itselleni palan onnellisuutta, huojentumista ja helpottumista. Kaupan päälle tuli suhteellisuuden tajua ja sille siisti säilytyslaatikko. (Siitä kaupasta voi muuten hankkia minulle lahjaksi mitä tahansa koska tahansa *vink-vink*.)
Universumikristalli eli Large Scale Model Crystal on 6x6x8cm kokoinen kappale minun työpöydälläni, joka kuvaa osaa tällä hetkellä tunnetusta maailmankaikkeudesta. Sen kuvaa aluetta, jonka laajuus on 326 miljoonaa valovuotta per sivu. Sen olemassaolon järkeileminen sattuu päähän, sillä siinä esitettävät kappaleet ovat kuvaa menneisyydestä miljoonien vuosien takaa. Pelkän valon on kestänyt tulla käsittämättömän kauan tänne meidän luoksemme.
Siitä voidaan osoittaa Neitsyen (Virgo) ja Sulatusuunin (Fornax) galaksijoukot, joiden välimaastoon jonnekin meidän pieni galaksiryhmä sijoittuu. Esineestä ei voi enää osoittaa Paikallisen Ryhmämme jäseniä, kuten Andromedaa, Magellanin pilviä, Kolmiota saati Linnunrataa. Ei puhettakaan, että kristallista erottaisi omaa aurinkokuntaamme tai sen ainoaa tähteä, aurinkoa. Näin ei näy myöskään lähiplaneettojamme tai itse Tellusta. Ei siellä näy minun aikuistumiskriisi, keskeneräinen tutkinto, sekava työnkuva, vahaamaton parketti, pesemättömät pyykit tai kuihtuva parvekekukka. Mitättömiä ovat minun asiani sen esineen äärellä.
Universumikristalli on äärettömän rauhoittavaa katsottavaa. Siellä minä jossakin olen, sen uumenissa ja silti katson sitä ulkoa päin. Se antaa kaikille huolilleni ja murheille aivan uuden mittakaavan. Luovun kaikista ikävistä tunteista, sillä kiire ja stressaaminen on tarpeetonta ja turhaa. Elämässä on kyse jostakin paljon tärkeämmästä ja minulla on hienoinen aavistus siitä, mitä se voisi minun kohdallani olla.
Onnen tyttö.
Juhlistin erään organisaation syntymäpäivää käymällä Suomenlinnassa iltapäiväkävelyllä. Meri ja laivat minua rauhoittavat, veden äärellä tunnen saavani hiljaista voimaa ja ajattelu selkiytyy. Ahvenanmaan maakuntajuhliin oli tullut isoja purjealuksia ja kyllä ne sitten olivatkin komeita. Kunpa sitä joskus pääsisi itsekin sellaisen matkaan, edes päiväksi.
Olen käynyt Suomenlinnassa viimeksi kaksi vuotta sitten. Katselin silloista piknikpaikkaamme, joka tänään toimi muiden ihmisten krokettikenttänä. Hymyilytti, kun muistelin taistelupetankiottelua ja muita saman illan kommelluksia. Ne olivat hauskat juhlat, nekin.
Tänään seurana minulla oli ihana ihminen, jonka kanssa oleminen oli hyvin luontevaa ja pakotonta. Arvostan kovasti sellaista, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Joidenkin kanssa tulee juttuun todella hyvin ja toisten kanssa ei sitten ollenkaan.Tämän kyllä huomasi torstaisilla kekkereillä. Vaikka vanhojen tuttujen seassa uin kuin kala, en ole ventovieraiden ihmisten jututtamisessa mitenkään hirmu sulava. Koskaan ei tule mieleen yhtään hyvää puheenaihetta, kun tarve olisi suurin. Vaikka booliakin maistoin. Tai lähinnä janooni join, sillä sen verran oli kuvioissa vanhaa suolaa. Taitaa olla näiden viikkojen teema.
Huomenna on ystävysten Kuohuviiniä, mansikoita ja suklaata -ilta. Lisäksi tapaan erään, jonka tapaaminen minua hiukan jännittää. Tapaamisen luonnetta kun ei etukäteen ole määritelty. Käsitykset tapaamisen syistä vahvistunee sitä mukaa, kun lounas etenee. Jännää...
Osallistuin työnantajani edustajana korkeakoulumme tietohallinnon osastokokoukseen. Se oli villiä. En ymmärtänyt kuin ehkä puolet ja lopun kanssa jäi tulkinnan varaa, sen verran asiantuntevaa ja ammattispesifiä oli päivän diskurssi. Eräässä presentaatiossa kuvattiin muun muassa applikaatioiden assosioimisprosessia, toisessa tietohallintojärjestelmien integroimisvalmiuksia. Onneksi päivät järjestettiin luonnonkauniissa luonnonvara-alan toimipisteessä, joka on tunnettu viinituotannostaan. Erityisen mielenkiintoinen ohjelman osa oli viinisuunnistus, jossa seikkailtiin rastilta toiselle viiniaiheisissa tunnelmissa. Ihmeen leppoisia olivat ihmiset iltapäivästä, ei olisi samoiksi tunnistanut.
Lähes kaikilla näillä it-asiantuntijoilla oli omat kannettavat mukana. Se, joka oli omansa jättänyt kotiin kertoi tuntevansa olonsa kovin epävarmaksi. Minä tietenkin koin itseni todella ulkopuoliseksi. Humanisti, mikä humanisti, vaikkakin jokseenkin yhteensopiva teknisten asioiden kanssa. Hassua, että alueen langaton verkko oli kaadettu tarkoituksella, jotta keskittyminen päivän antiin olisi helpompaa. Eihän se tokikaan reipasta tekniikan moniosaajaa lannista, kun älypuhelimessa on mobiilit verkkopalvelut. Erityisen hyödylliseksi ne tuli, kun suunnistusrastin tietokilpailukysymyksen vastauksen laadintaan lainattiin googlen apua. Ei kai kukaan nykyään enää arvaa, jos voi tietääkin...
Hauska päivä, vaikkakin vähän absurdi.
Kohtasin pitkästä aikaa vanhan ystävän, joka ei minua ole saanut mielestään. Tuntui jännittävältä kuulla hänen haalenemattomista, lämpimistä tunteistaan ja saada osaksi tutun tuntuista läheisyyttä. Vanhan ystävän halaus kun tuntuu yhtä turvalliselta ja eheyttävältä kuin kotiinpaluu. Arvostan suuresti hänen rohkeuttaan kertoa siitä kaikesta, mitä hän on vuokseni sydämellään kantanut näiden vuosien ajan. Välitän hänestä vielä paljon ja muistan hyvin, mihin hänessä silloin rakastuin.
Jos kaikki menisi niin kuin elokuvissa, palaisimme haasteiden kautta yhteen, viettäisimme häitä omenankukkaisessa puutarhassa jo ensi toukokuussa ja saisimme paljon kiharatukkaisia lapsia.
Elämä vaan ei taida olla elokuvaa.
Töissä on aikamoista häsellystä koko ajan ja illalla kotiin palatessa päässä kohisee suhteettoman äänekkäästi. Työn opetteleminen vie valtavasti energiaa ja väsyessä mitättömät asiat tuntuvat mahdottomilta. On melko hankala myöntää itselleen ja muille, ettei osaa tai tiedä. Vielä. Tukea tarvitsisin, mutta en osaa sitä pyytää. Vieläkään.
Työlle pitäisi löytää vastapaino. Uudessa kaupungissa, josta ei vieläkään tunne muita kuin työhönsä liittyviä ihmisiä, on vain hiukan monimutkaista hakeutua harrastamaan. Edellisessä kaupungissakaan ei minulla säännöllistä harrastusta ollut, nyt sitä pitäisi sellainen ihan tyhjästä tempaista. Hankalaa on. Henkilökohtaisen tuutorin tarvitsisin. Ihan oman. Missäs niitä uusia ystäviä taas tavataankaan?
Eilen keskelle arkea ilmestyi harvinainen ilo. Tuikitavallinen tiistai-ilta kääntyi käsittämättömän kauniiksi kesäehtooksi, kun lauantaikomiteamme päätti simuloida Lauantai-illan ja spontaanisti ryhtyä yhteiseen kesäretkeen. Tuo siunattu moottoritie tuo luonnon niin lähelle, että tunnissa olimme jo aivan toisaalla. Mökki-idylli rantakallioineen ja männynkäpyineen vei ajatukset muualle ja tyynen rauhallinen Näsijärven liplatus vaiensi päänsisäisen suhinan. Rentoutti ja virkisti samalla kertaa. Reipastahtinen soutureissu niemien poukamissa nosti pintaan pintaan, jonka ihana, lämmin rantasauna ja raikas järvivesi huuhtoivat pois.
Mikäs siinä oli ollessa, kun kiukaalla paistetut makkarat, perunasalaatti ja äityliinin vastakeitetty marjamehu odottivat nälkäisiä ja janoisia, mutta puhtoisia saunojia. Leppeä kesätuuli vilvoitti ihoa, ilta-aurinko väritti taivaan pastellinsävyillä. Taustalta puuttui vain laventelin tuoksu ja panhuilumusiikki, niin yltiöidyllinen ja naurettavan upea oli ilta. Kuin suoraan postikortista, matkaoppaasta tai karaokevideosta. Hyvästä sellaisesta.
Kesä. Ihana Suomen kesä. Sinua on ollut ikävä.
Todella onnistuneet tupaantuliaiset jättivät ilomielen pitkäksi aikaa! Lämmin kiitos kaikille osallistujille. Suuresti minua ilahduttaa hyödylliset lahjat, kuten iso leikkuulauta, pioni ja sen vaasi, rahapuu, kaikki vapaa-ajan välineet, kynttilät ja kaikki herkut. Ne minut ajatuksissani teidän luoksenne vievät. Kiitos!
Juhlintaan osallistui täydellinen sekoitus vanhoja ja ystäviä, jotka ihmiskunnan pienuudesta johtuen yllättäen tunsivatkin toisiaan jo aiemmista elämistään. Ihana oli nähdä heidät kaikki jälleen ja vieläpä samassa tilassa. Vadelmabooli oli namiherkkua ja asunnon kaikki ulottuvuudet parveketta ja saunaa myöten palvelivat loistavasti juhlijoiden tarpeita. B&B -palvelut ulkoistettiin osaksi myös kadun toiselle puolelle ja näin majoitusvolyymi kaksinkertaistui. Alkuviikosta vallinnut kireä koti-ilmapiirikin helpottui, kun Hannu rentoutui illan mittaan. Hänet on nähty nauttivan mm. Koffin Indian -olutta. Hannuhan ei tunnetusti juo Karhua, sehän on selvä.
Nämä olivat jo toiset erityisen onnistuneet kekkerit, ja eilisiltaa kohden elpynyt valkeanaamainen lauantaikomiteamme tuli siihen tulokseen, että näitä on syytä pitää lisää. Täten kutsunkin jo koolle Juhlat Ilman Erityistä Syytä. Tarkemmasta ajankohdasta ilmoitetaan myöhemmin.
Mutta eilen toki oli varsin erityinen juhlapäivä, kun maailmaan vauhdikkaasti putkahtivat pikkuiset A ja B, joiden tuloa odotettiin kovasti, muttei aivan vielä. Sankareista kumpikaan ei paina vielä enempää kuin 1,5 litraa maitoa, mutta elämisen tahto on kova. Vertaus on sinällään kovin osuva, sillä juurikin maidossa piilee poikain elinvoiman salaisuus. Odotan jännityksellä, kuinka näiden veljesten seikkailut etenevät.
Elämä on taas niin ihanan tuntuista, että tekee mieli hyppiä, pomppia, loikkia ja ääneen oikein riemuita Olen kyllä onnentyttö!
Sain kutsun ei-läheisen sukulaisen häihin. Minut on kai kutsuttu siksi, että morsiuspari on ollut jonkin verran tekemisissä kaksoisveljeni avoperheen kanssa. Tunsivat sukurasitteen ja velvollisuuden tunnon. Ei voi kutsua yhtä ilman toista. Ihan turhaan.
