Tänään ajeltiin kirkkaan aurinkoisessa talvisäässä Savonlinnaan ja takaisin. Opiskelijakunta vieraili ammattikorkeakoulumme toiseksi suurimmalla kampuksella. Minua hämmästyttää, kuinka vähälle huomiolle laitos voikaan jäädä koostaan huolimatta. Minä olin mukana matkaseurana, viihdyttäjänä, tarkkailijana, konsulttina ja erityisasiantuntijana. Rooli tuntui kotoisalta.
Kotona fiksailtiin ystävän kanssa levysoitintani, jonka olemassaolon oivalsin vasta eilen. Uskomatonta, että se on minulla ollut varmaan jo viisi vuotta, ihan siinä samassa dekissä muiden osien kanssa. Kyllä sitä voi olla sokea.
Lainasin kirjastosta Anssi Tikanmäen orkesterin elokuvasävelmiä ja Twin Peaksin soundtrackin. Harmikseni havaitsin, että ehkä mun Sony-parka on muuttanut mun matkassa liian monta kertaa. Ystäväni epäili vanhaa löystynyttä hihnaa syyksi lautasen hitauteen, sillä työkalupakistani löytynyt CRC-5-56-sumutekaan ei poistanut kitkaa. Luulin jo kahdesti, etten tule enää koskaan tarvitsemaan ostamaani yleisvoiteluainetta, mutta niinpä vain se on pelastanut minut sekä auton akun napojen että tv:n antenninpesän kanssa.
Onneksi en ollut ehtinyt kiintyä ajatukseen vinyylilevyjen soittamisesta, sillä vaikka soitin on olemassa, ei siitä nyt näemmä ole mitään iloa. Erään suuren ajattelijan sanoin, se on kuin kolme päivää sitten avattu olut. Kyllä se olutta on, mutta ei sitä kukaan juo.
keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007
tiistaina, tammikuuta 30, 2007
Muutto Helsinkiin
Tapasin viikonlopun reissulla monta uutta ja vanhaa rakasta ystävää. Minulle kerrottiin, että heidän keskuudessaan oli ajateltu, että minun olisi suotavaa muuttaa Helsinkiin mahdollisimman pian. Minusta se oli mukavasti ajateltu. Jään odottamaan heiltä tunteisiin vetoavaa adressia tämän tärkeän asian puolesta. Viisisataa nimeäkin riittää.
Muutama heistä kylläkin jo yksistään, ihan sellaisenaan muodostaa riittävän perusteen ruuhka-Suomen ruuhkauttamiseen vielä yhdellä, joka on saanut koulutuksensa maakunnassa. Jakaisin siis mielelläni myös arkeni vapaahetket heidän kanssaan.
Toisaalta minun mielestäni heidän kaikkien tulisi ehkä muuttaa kanssani johonkin vähemmän vilkkaaseen suomalaiskuntaan. Tekisimme siitä uuden tukikohtamme. Uskon lujasti, että yhteisvoimin kykenisimme vaivattomasti luomaan riittävän määrän uusia työpaikkoja, jotka vastaisivat tämän oma-aloitteisesti hajasijoitetun yhteisömme työllisyystarvetta. Ryhmän moniammatillinen osaaminen näkyisi kiistämättömästi toimintamme kokonaisvaltaisena kehittyneisyytenä. Ennen pitkää ottaisimme luonnollisesti haltuun kunnan valtakoneiston ja muut olennaiset organisaatiot. Ja vähitellen laajentuen kunnan asukkaina olisi pelkästään yhteisiä ystäviämme. Ilman suosituksia muuttaminen ei olisi valitettavasti mahdollista. Siellä voisimme yhdessä päättää yhteisistä asioista ilman että vieraat, väärää mieltä olevat olisivat ikävästi esteinämme. Pahaa ei yksikään tahtoisi toiselle eikä pelkkää omaa etuaan tavoittelisi kukaan.
Toisaalta ei se Helsinkiin muuttaminenkaan ole mitenkään kamala vaihtoehto. Suorastaan jopa melko todennäköinen. Jopa muutaman kuukauden päästä. Pääkaupungissa asumisen kiistattomin etu on siinä, että monilla minulle tärkeillä ihmisillä on väistämättä joskus sinne asiaa muutenkin ja samalla he voivat tulla tavatuiksi.
Minulla on siitä kaupungista lähestulkoon pelkästään mukavia muistoja. Vaikka viime viikonlopun tapaamiskalenteri oli melko monipuolinen, ehdin silti viettämään ihania joutilaita aamuhetkiä tutussa asunnossa, johon minulla edelleen on ilmeisen vahva tunneside. Nukuin taivaallisen hyvin vanhassa huoneessani vanhassa sängyssäni, jossa on vuosien myötä nukkunut niin kovin moni. Hassua, miten montaa ihmistä huonekalu voikaan yhdistää. Mehän voisimme perustaa Alumni abs lectus - Sängyn Suojatit ry:n.
Muutama heistä kylläkin jo yksistään, ihan sellaisenaan muodostaa riittävän perusteen ruuhka-Suomen ruuhkauttamiseen vielä yhdellä, joka on saanut koulutuksensa maakunnassa. Jakaisin siis mielelläni myös arkeni vapaahetket heidän kanssaan.
Toisaalta minun mielestäni heidän kaikkien tulisi ehkä muuttaa kanssani johonkin vähemmän vilkkaaseen suomalaiskuntaan. Tekisimme siitä uuden tukikohtamme. Uskon lujasti, että yhteisvoimin kykenisimme vaivattomasti luomaan riittävän määrän uusia työpaikkoja, jotka vastaisivat tämän oma-aloitteisesti hajasijoitetun yhteisömme työllisyystarvetta. Ryhmän moniammatillinen osaaminen näkyisi kiistämättömästi toimintamme kokonaisvaltaisena kehittyneisyytenä. Ennen pitkää ottaisimme luonnollisesti haltuun kunnan valtakoneiston ja muut olennaiset organisaatiot. Ja vähitellen laajentuen kunnan asukkaina olisi pelkästään yhteisiä ystäviämme. Ilman suosituksia muuttaminen ei olisi valitettavasti mahdollista. Siellä voisimme yhdessä päättää yhteisistä asioista ilman että vieraat, väärää mieltä olevat olisivat ikävästi esteinämme. Pahaa ei yksikään tahtoisi toiselle eikä pelkkää omaa etuaan tavoittelisi kukaan.
Toisaalta ei se Helsinkiin muuttaminenkaan ole mitenkään kamala vaihtoehto. Suorastaan jopa melko todennäköinen. Jopa muutaman kuukauden päästä. Pääkaupungissa asumisen kiistattomin etu on siinä, että monilla minulle tärkeillä ihmisillä on väistämättä joskus sinne asiaa muutenkin ja samalla he voivat tulla tavatuiksi.
Minulla on siitä kaupungista lähestulkoon pelkästään mukavia muistoja. Vaikka viime viikonlopun tapaamiskalenteri oli melko monipuolinen, ehdin silti viettämään ihania joutilaita aamuhetkiä tutussa asunnossa, johon minulla edelleen on ilmeisen vahva tunneside. Nukuin taivaallisen hyvin vanhassa huoneessani vanhassa sängyssäni, jossa on vuosien myötä nukkunut niin kovin moni. Hassua, miten montaa ihmistä huonekalu voikaan yhdistää. Mehän voisimme perustaa Alumni abs lectus - Sängyn Suojatit ry:n.
torstaina, tammikuuta 25, 2007
Kysyäkseen pitäisi tietää jo aika paljon
Ja olisko kellään nyt mitään kysyttävää?
Niin, siis nyt vois sitten kysyä, jos jollekin jäi jotain epäselvää.
*yleisön ylle lankeaa kymmenpäinen, kiusallinen hiljaisuus*
Ai, ei oo mitään. Eipä sitten muuta, kun että seuraava puhuja lavalle!
Näin päättyy mahdollisesti suurin osa Suomessa pidetyistä puheenvuoroista. Eikä kukaan yritä tehdä vanhalle tavalle mitään. Paitsi ehkä yksittäinen amk-opettaja, joka käskee jokaisen läsnäolopakolla läimäistyn opiskelijan miettimään etukäteen kysymyksiä puhujalle suurella tohinalla järjestetyssä tilaisuudessa, jonka laitos on kerrankin saanut järjestettyä.
Eihän kukaan voi kysyä mitään, jos ainuttakaan tarkentavaa tai selventävää kysymystä ei tule mieleen. Sama pätee tilanteisiin, jossa kokematon henkilö A tekee virheen tietämättömyyden vuoksi ja kokenut henkilö B moittii sanoen: "Olisit kysynyt!" Miten sellaisessa tilanteessa voi edes kysyä, jossa ei tiedä, että ratkaisu voisi ylipäänsä piillä ulkona, tuolla jossakin? Kuvio toistuu myös kahden vieraan ihmisen kahdenvälisessä kohtaamisessa. Jutustelun voisi aloittaa vaikkapa kysymällä jotakin, mutta mitä ihmettä sitä kysyisi, jos ei tiedä ihmisestä mitään?
Ensin kuvatun yleisötapahtumaesimerkin kohdalla voidaankin pohtia sitä, että miksei esiintyjän puheenvuoro herättänyt mitään ajatuksia kuulijan päässä. Oliko esitys niin tyhjentävä, ettei mikään todellakaan jäänyt epäselväksi vai eikö yleisö pystynyt liittämään kuulemaansa mihinkään vanhaan oppimaansa? Vai eikö vastaanottaja kuunnellut lainkaan? Luulisi, että esiintyjän kanssa vuorovaikutuksessa oleva yleisö saisi esityksestä kaikkein eniten. Eikö aina kannattaisi pyrkiä aitoon kontaktiin?
Monien pitkäveteisten ja pidättyneiden jorinoiden joukossa minäkin pidin julkisen puheenvuoron eilen, pitkästä aikaa. Minua se jännitti, mutta ilmeisesti ihan turhaan. Aiheena ei ollut kummempi kuin mun kesällinen matkakokemus, mutta siihenkin sain upotettua sanomaa ja paatosta. Se ei ollut mahdottoman pitkä, mutta ilmeisesti hyvinkin innostava ja herättävä. Aivan loistomenestys, olin aivan liekeissä siellä lavalla! Sain koko yleisön hyrähtämään naurusta selvästi kolme kertaan ja irrallisia nauruntyrskähdyksiä irtosi herkimmistä, hyväntuulisimmista ja hervottomimmista pitkin matkaa. Puheenvuoron jälkeen tulvi kysymyksiä ja vielä illalla, samojen uusien opiskelijoiden tervetuliaisbileissä puheenvuoroani tultiin kiittelemään moneen kertaan. Häkellyttävän mukavaa!
Tämä erinomainen kokemus sai minut harkitsemaan, että ehkä minun pitäisi sittenkin harkita julkista uraa. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Katsotaan nyt kuitenkin vielä nämä eduskuntavaalit, että mihin sirkustemppuihin sitä ihmiset alentuvatkaan tavoitellessaan kansan syvien rivien suosiota. Kiertuebusseja, hernekeittoa ja kädenpuristuksia, pinssejä, muikeita naamapostikortteja ja muuta kampanjakrääsää? Ei kiitos - mieluummin aitoja ihmisläheisiä kontakteja ja kuuntelevaa korvaa, joka kysymällä osoittaa myös ymmärtäneensä.
Niin, siis nyt vois sitten kysyä, jos jollekin jäi jotain epäselvää.
*yleisön ylle lankeaa kymmenpäinen, kiusallinen hiljaisuus*
Ai, ei oo mitään. Eipä sitten muuta, kun että seuraava puhuja lavalle!
Näin päättyy mahdollisesti suurin osa Suomessa pidetyistä puheenvuoroista. Eikä kukaan yritä tehdä vanhalle tavalle mitään. Paitsi ehkä yksittäinen amk-opettaja, joka käskee jokaisen läsnäolopakolla läimäistyn opiskelijan miettimään etukäteen kysymyksiä puhujalle suurella tohinalla järjestetyssä tilaisuudessa, jonka laitos on kerrankin saanut järjestettyä.
Eihän kukaan voi kysyä mitään, jos ainuttakaan tarkentavaa tai selventävää kysymystä ei tule mieleen. Sama pätee tilanteisiin, jossa kokematon henkilö A tekee virheen tietämättömyyden vuoksi ja kokenut henkilö B moittii sanoen: "Olisit kysynyt!" Miten sellaisessa tilanteessa voi edes kysyä, jossa ei tiedä, että ratkaisu voisi ylipäänsä piillä ulkona, tuolla jossakin? Kuvio toistuu myös kahden vieraan ihmisen kahdenvälisessä kohtaamisessa. Jutustelun voisi aloittaa vaikkapa kysymällä jotakin, mutta mitä ihmettä sitä kysyisi, jos ei tiedä ihmisestä mitään?
Ensin kuvatun yleisötapahtumaesimerkin kohdalla voidaankin pohtia sitä, että miksei esiintyjän puheenvuoro herättänyt mitään ajatuksia kuulijan päässä. Oliko esitys niin tyhjentävä, ettei mikään todellakaan jäänyt epäselväksi vai eikö yleisö pystynyt liittämään kuulemaansa mihinkään vanhaan oppimaansa? Vai eikö vastaanottaja kuunnellut lainkaan? Luulisi, että esiintyjän kanssa vuorovaikutuksessa oleva yleisö saisi esityksestä kaikkein eniten. Eikö aina kannattaisi pyrkiä aitoon kontaktiin?
Monien pitkäveteisten ja pidättyneiden jorinoiden joukossa minäkin pidin julkisen puheenvuoron eilen, pitkästä aikaa. Minua se jännitti, mutta ilmeisesti ihan turhaan. Aiheena ei ollut kummempi kuin mun kesällinen matkakokemus, mutta siihenkin sain upotettua sanomaa ja paatosta. Se ei ollut mahdottoman pitkä, mutta ilmeisesti hyvinkin innostava ja herättävä. Aivan loistomenestys, olin aivan liekeissä siellä lavalla! Sain koko yleisön hyrähtämään naurusta selvästi kolme kertaan ja irrallisia nauruntyrskähdyksiä irtosi herkimmistä, hyväntuulisimmista ja hervottomimmista pitkin matkaa. Puheenvuoron jälkeen tulvi kysymyksiä ja vielä illalla, samojen uusien opiskelijoiden tervetuliaisbileissä puheenvuoroani tultiin kiittelemään moneen kertaan. Häkellyttävän mukavaa!
Tämä erinomainen kokemus sai minut harkitsemaan, että ehkä minun pitäisi sittenkin harkita julkista uraa. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Katsotaan nyt kuitenkin vielä nämä eduskuntavaalit, että mihin sirkustemppuihin sitä ihmiset alentuvatkaan tavoitellessaan kansan syvien rivien suosiota. Kiertuebusseja, hernekeittoa ja kädenpuristuksia, pinssejä, muikeita naamapostikortteja ja muuta kampanjakrääsää? Ei kiitos - mieluummin aitoja ihmisläheisiä kontakteja ja kuuntelevaa korvaa, joka kysymällä osoittaa myös ymmärtäneensä.
tiistaina, tammikuuta 23, 2007
Toimekas päivä
Pitkästä aikaa vääntäydyin kaupungille saakka asioimaan. Mukavan kirpeä -22 asetta tuntui jo poskionteloissa, kun pyöräilin kohti keskustaa. Tunsin suurta riemua, sillä naamaa lukuun ottamatta olin pukenut juuri täydellisen määrän kerroksia.
Kävin kampaajalla. Leikkautin tukan niin lyhyeksi, että näin lyhyt se ei vauva-aikojeni jälkeen ole koskaan vielä ollut. Yritin etsiä netistä kuvaa havainnollistamaan sitä heikoin tuloksin (tai väärin hakusanoin). Lähin vastaava löytynee tuolta.
Kevensin pääni lisäksi samalla reissulla myös sydäntäni. Luovutin verta pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo kolme vuotta. Niiden välineet olivat kehittyneet hurjasti, esimerkiksi verinäytteen otto sormenpäästä hemoglobiinin tarkistamista varten ei tuntunut lainkaan. Ottohetkellä rypistin otsankin jo valmiiksi, ja kun se ei sattunutkaan, säästin energiaa ja käytin lähes samaa ilmettä asian hämmästelemiseen. Pedille pötkölleen ja sukkapuikon kokoinen neula suoneen. Ne tädit ovat siellä niin herttaisia, että tekisi mieli käydä useamminkin. No, toukokuussa uudestaan!
Kirjastosta löysin hyviä lähteitä opparia varten ja siitä siivittämään kokonaisen laatikollisen ah-niin-ihanaa Carole Kingiä. Nyt joka päivä voi olla Gilmore-päivä.
Rautakaupasta sain kauan kaipaamani tulpan toisenkin pesualtaan pohjalle, jottei enää tarvitse huuhdella kaikkia tiskejä huonolla omatunnolla ja juoksevalla vedellä. Ostin samalla isommat ruukut kahdelle kasviystävälleni ja kohta vaihdan heidät uuteen multaan. Onhan nyt uusi kuu tai yläkuu, kuten vanha kansa sano. Uskomusten mukaan kasvavan kuun aikaan kannattaa tehdä asioita, joiden haluaa menestyvän, kasvavan ja lisääntyvän.
Täydellinen ajoitus täydelliselle päivälle, kerta kaikkiaan.
Kävin kampaajalla. Leikkautin tukan niin lyhyeksi, että näin lyhyt se ei vauva-aikojeni jälkeen ole koskaan vielä ollut. Yritin etsiä netistä kuvaa havainnollistamaan sitä heikoin tuloksin (tai väärin hakusanoin). Lähin vastaava löytynee tuolta.
Kevensin pääni lisäksi samalla reissulla myös sydäntäni. Luovutin verta pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo kolme vuotta. Niiden välineet olivat kehittyneet hurjasti, esimerkiksi verinäytteen otto sormenpäästä hemoglobiinin tarkistamista varten ei tuntunut lainkaan. Ottohetkellä rypistin otsankin jo valmiiksi, ja kun se ei sattunutkaan, säästin energiaa ja käytin lähes samaa ilmettä asian hämmästelemiseen. Pedille pötkölleen ja sukkapuikon kokoinen neula suoneen. Ne tädit ovat siellä niin herttaisia, että tekisi mieli käydä useamminkin. No, toukokuussa uudestaan!
Kirjastosta löysin hyviä lähteitä opparia varten ja siitä siivittämään kokonaisen laatikollisen ah-niin-ihanaa Carole Kingiä. Nyt joka päivä voi olla Gilmore-päivä.
Rautakaupasta sain kauan kaipaamani tulpan toisenkin pesualtaan pohjalle, jottei enää tarvitse huuhdella kaikkia tiskejä huonolla omatunnolla ja juoksevalla vedellä. Ostin samalla isommat ruukut kahdelle kasviystävälleni ja kohta vaihdan heidät uuteen multaan. Onhan nyt uusi kuu tai yläkuu, kuten vanha kansa sano. Uskomusten mukaan kasvavan kuun aikaan kannattaa tehdä asioita, joiden haluaa menestyvän, kasvavan ja lisääntyvän.
Täydellinen ajoitus täydelliselle päivälle, kerta kaikkiaan.
sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007
Lauantai-illan huumaa
Koska elämä on seikkailu, ostin eilen tavallisen lehmänmaidon sijaan soijamaitoa. Ehkä sen hyvät ominaisuudet pääsee esiin vielä jossakin muussa yhteydessä, mutta aamukahvista se ainakin teki melko vastenmielistä. Kokeilkaa itse, jos ette usko.
Kokeilevassa keittiössäni tarjottiin iltapalaksi herkullista mansikka-kiivi-pirtelöä yhdelle, jokaisen allergikon täydellinen monivitamiinipainajainen. Muilta osin urbaanin nuoren naisen lauantai-ilta oli häkellyttävän perinteinen. Sauna, sihijuomaa, ylen tv-sarjoja, lotto, puhtaat lakanat ja pisteenä i:n päällä puhdas pyjama, jonka sain pukea suoraan kuivaimesta. Se oli lämpöinen ja pehmoinen - niin kuin minäkin.
Kokeilevassa keittiössäni tarjottiin iltapalaksi herkullista mansikka-kiivi-pirtelöä yhdelle, jokaisen allergikon täydellinen monivitamiinipainajainen. Muilta osin urbaanin nuoren naisen lauantai-ilta oli häkellyttävän perinteinen. Sauna, sihijuomaa, ylen tv-sarjoja, lotto, puhtaat lakanat ja pisteenä i:n päällä puhdas pyjama, jonka sain pukea suoraan kuivaimesta. Se oli lämpöinen ja pehmoinen - niin kuin minäkin.
lauantaina, tammikuuta 20, 2007
Olipa se terveellistä
Koin taas hivenaineherätyksen. Niin käy aina välillä. Silloin kaivan esiin Ruokatohtorin, joka typerästä nimestään on erinomainen perusopas ruoka-aineiden terveysvaikutuksista. Sen selaaminen muistuttaa aina joidenkin ruoka-aineiden, kuten esimerkiksi eri kalojen hienouksista. Loistavia kasviksia, joiden olemassa olon olin unohtanut, mutta jotka päätynevät pian ostoskoriini on avokado, papaija, purjo, linssit, kikherneet, ja muut pavut. Perinteinen peruna saanee vaihtelua jamssista ja bataatista. Palsternakkaa ja pinaattia söinkin juuri tällä viikolla.
Eilen laitoin ruuaksi ruispastaa parsakaali-valkosipuli-kastikkeella. Siihen tuli A-, B-, C-, D-, E- ja K-vitamiineja, beetakaroteenia, fosforia, foolihappoa, kaliumia, kalsiumia, mangaania, magnesiumia, rautaa, sinkkiä, omega-3- ja omega-6 rasvahappoja.
Ateriani terveysvaikutukset Marberin ja Edgsonin mukaan:
Ruis:
- puhdistaa ja uudistaa valtimoita
- hyödyllinen maksalle
- myötävaikuttaa ruuansulatusjärjestelmän uudistumiseen
Parsakaali:
- ehkäisee syöpää, antioksidatiivinen ja suolistoa puhdistava
- erinomainen kuitulähde
- antibioottinen, tappaa viruksia ja ehkäisee niiden lisääntymistä
- kiihottaa maksan toimintaa
Valkosipuli:
- antiseptinen, tuhoaa bakteereja
- estää tukkoisuutta
- alentaa kolesterolia
Auringonkukansiemenet:
- hyödyllisempi ravintoaineiden lähteenä kuin useimmat lihat, munat ja juustot
- pektiini poistaa myrkkyjä ja raskasmetalleja
- parantaa näköä
Aikamoinen setti, sanoisin.
Innostuin omistamistani kodinkoneista niin kovin, että kun ensin olin soseuttanut höyrytetyt parsakaalit sauvasekoittimella, niin sitten vielä päätin hienontaa valkosipulin leikkurin myllyosalla. Samalla, kun kuorin valkosipulin kynsiä, mietin kovasti omia asioitani, enkä katsonut työhöni. Tulin laittaneeksi kahden hengen pastakastikkeen joukkoon siis seitsemän kynttä hienonnettua valkosipulia. Huh huh. Ei ihme, että vielä kolmen tunnin päästä oma hengitys sai silmät kirvelemään.
Aterian terveyttä edistävä vaikutus oli odotettua laajempi, sillä lievä sosiaalisesti kiusallinen hajuhaitta piti tytön kotona koko illan, vaikka mieli olisi ehkä tehnyt kylille perjantai-illan viettoon. Säästin rahaa, maksaa ja kengänpohjia! Näppärää!
Edit: Terveellinen osoittautuikin liian terveelliseksi. Valkosipulin verisuonia laajentava vaikutus johti ilmeisesti verenpaineen laskemiseen. Ehkä monituntiselle huimauskohtaukselle on löydettävissä myös yksinkertaisempia selityksiä.
Eilen laitoin ruuaksi ruispastaa parsakaali-valkosipuli-kastikkeella. Siihen tuli A-, B-, C-, D-, E- ja K-vitamiineja, beetakaroteenia, fosforia, foolihappoa, kaliumia, kalsiumia, mangaania, magnesiumia, rautaa, sinkkiä, omega-3- ja omega-6 rasvahappoja.
Ateriani terveysvaikutukset Marberin ja Edgsonin mukaan:
Ruis:
- puhdistaa ja uudistaa valtimoita
- hyödyllinen maksalle
- myötävaikuttaa ruuansulatusjärjestelmän uudistumiseen
Parsakaali:
- ehkäisee syöpää, antioksidatiivinen ja suolistoa puhdistava
- erinomainen kuitulähde
- antibioottinen, tappaa viruksia ja ehkäisee niiden lisääntymistä
- kiihottaa maksan toimintaa
Valkosipuli:
- antiseptinen, tuhoaa bakteereja
- estää tukkoisuutta
- alentaa kolesterolia
Auringonkukansiemenet:
- hyödyllisempi ravintoaineiden lähteenä kuin useimmat lihat, munat ja juustot
- pektiini poistaa myrkkyjä ja raskasmetalleja
- parantaa näköä
Aikamoinen setti, sanoisin.
Innostuin omistamistani kodinkoneista niin kovin, että kun ensin olin soseuttanut höyrytetyt parsakaalit sauvasekoittimella, niin sitten vielä päätin hienontaa valkosipulin leikkurin myllyosalla. Samalla, kun kuorin valkosipulin kynsiä, mietin kovasti omia asioitani, enkä katsonut työhöni. Tulin laittaneeksi kahden hengen pastakastikkeen joukkoon siis seitsemän kynttä hienonnettua valkosipulia. Huh huh. Ei ihme, että vielä kolmen tunnin päästä oma hengitys sai silmät kirvelemään.
Aterian terveyttä edistävä vaikutus oli odotettua laajempi, sillä lievä sosiaalisesti kiusallinen hajuhaitta piti tytön kotona koko illan, vaikka mieli olisi ehkä tehnyt kylille perjantai-illan viettoon. Säästin rahaa, maksaa ja kengänpohjia! Näppärää!
Edit: Terveellinen osoittautuikin liian terveelliseksi. Valkosipulin verisuonia laajentava vaikutus johti ilmeisesti verenpaineen laskemiseen. Ehkä monituntiselle huimauskohtaukselle on löydettävissä myös yksinkertaisempia selityksiä.
perjantaina, tammikuuta 19, 2007
Tavoitteiden asettelua
Näin se sitten alkaa, opinnäytetyöprosessi.
Maalasin Daruman silmän ja virallisesti vihkiydyin tavoitteelleni saada opinnäytetyöni valmiiksi tänä keväänä. Tutkimussuunnitelma oli ohjaajan tapaamisessa huippumenestys, sain hurjasti kannustavaa palautetta. Olen innoissani lähdekirjallisuudesta ja muusta aineistokeruusta. Lisäksi näyttäisi siltä, että pystyn vakiinnuttamaan hyviä itsenäisen työskentelyn rutiineja ja säännöllisen päivärytmin.
Daruman sain lahjaksi Oregonista, japanilaiselta työkaveriltani. Se on japanilainen onnenkalu, joka auttaa saavuttamaan suuria tavoitteita. Sen molemmat pupillit ovat ensin valkoiset, kunnes toinen niistä maalataan mustaksi. Samalla esitetään toive. Esine asetetaan työpöydälle muistuttamaan tavoitteesta. Kun tavoite on saavutettu, sitä juhlistetaan maalamalla nukelle toinenkin silmä. Japaninkielinen sanaleikki ei auennut minulle ilman apuja, sana 'gan' kuulostaa samalta kuin sekä silmä että toive.
Daruma-patsaan esikuvana on muinainen zen-buddhalainen munkki Bodhidharma, joka legendan mukaan meditoi paikallaan yhdeksän vuotta saavuttaakseen valaistuksen. Hänen kätensä ja jalkansa surkastuivat liikkumattomuuden vuoksi, siksi pyöreällä nukellakaan ei niitä ole. Eräs tarina kertoo, että munkki poisti myös silmäluomensa, jottei nukkuminen häiritsisi hänen meditointiaan.
Bodhidharman esimerkistä poiketen minun tarkoituksenani on kuitenkin sekä liikkua että nukkua riittävästi tämän prosessin aikana, vaikka valmistuminen kyllä kuulostaa hiukan samalta kuin valaistuminen. Taivaspaikkahan siinä tavallaan avautuu molemmissa :-l Vähänpä minusta olisi hyötyä työelämälle jaloitta ja käsittä, eikä uneton työntekijäkään pitemmän päälle taitaisi olla mikään työnantajan unelma.
Jatkan siis opiskelijoiden hyvinvointipalveluiden puolesta puhumista. Lisää prosessin muista vaiheista ensi viikon jaksossa!
torstaina, tammikuuta 18, 2007
Syteen tai saveen
Uusin tutkimustieto korkeakouluopiskelijoiden toimeentulosta kirvoitti tänään sekä poliittiset että ei-niin-poliittiset opiskelijajärjestöt kommentoimaan. Opiskelijatutkimus 2006 toistaa opiskelijajärjestöjen voimakastahtoista viestiä: opintotukijärjestelmä kaipaa kipeästi kehittämistä. Tutkimuksen mukaan 39% amk-opiskelijoista pitää taloudellista tilannettaan huonona. Miltei yhdeksän kymmenestä opiskelijasta oli käynyt töissä viime vuoden aikana, jotta selviäisivät välttämättömistä menoista. Huolestuttavaa.
Se sijaan, että minäkin kaltaisteni lailla menisin kunnollisiin töihin ja pitkittäisin opintojani entisestään, olen päättänyt voittaa lotossa ylihuomenna. Tiedän jo monta huomisen huolta ja maallista murhetta, jotka hoitelisin kuntoon sillä 3,5 miljoonalla eurolla. Päivittäisen elämiseni kustantamisen lisäksi ostaisin voitolla itselleni hirmuisen paljon uutta teknologiaa, joka vieraannuttaisi minua elävistä ihmisistä entisestään. Ihan tosi kovasti mä tarvitsisin muun muassa digitaalisen järjestelmäkameran.
Voiton epätodennäköisyydestä piittaamatta aion joka tapauksessa jättää muutaman lottorivin, kuten varmaan sadat tuhannet muutkin suomalaiset, jotka tavallisesti eivät arpapeleihin kajoa. Meni se sitten syteen tai saveen.
Minusta on kiehtovaa selvittää sanojen ja sanontojen alkuperiä. Olenkin melkein kateellinen ystävälleni, joka omistaa etymologisen sanakirjan. Minunkin ehkä täytyy hankkia sellainen, jotta voisin jatkossakin sivistää itseäni ja muita esimerkiksi siitä, että tuo edellä mainittu sysi on umpitilassa poltettua hiiltä, jolloin adjektiivi 'sysimusta' kuulostaa jo ihan järkeenkäyvältä. (Lisää yhdyssanojen muodostumisesta Tuomo Tuomen kiehtovassa artikkelissa "Täpötäysi ja patajuoppo".) Maija Länsimäen kirjoittaman HS:n Kieli-ikkunan 26/2006 mukaan sysi ja savi ovat olleet osana vanhan kansan noituusmenoja: Kohtalon koettelemisessa eli "arpomisessa käytettiin seulaa, jonka toiselle reunalle asetettiin syttä eli paja- tai puuhiiltä ja toiselle reunalle savea. Esimerkiksi taudin syntyä kysyttiin arpomalla seuraavasti: ”Jos tauti lienee maasta tullut, niin käy hiileen! Tahihan lienee vedestä tullut, niin käy saveen!” Arpa meni siis todellisesti joko syteen tai saveen."
Olisikohan jo arvan koettelun paikka siinä, kuinka tänä vuonna käy vaatimukselle saada kauan kaivattu 15 prosentin korotus opintorahaan? Taitaa olla paremmat mahdollisuudet sille lottovoitolle... Onhan se kuulema lottovoitto jo sellaisenaan syntyä Suomeen. Kunhan ei vain päädy opiskelijaksi.
keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007
Sanasta miestä, sarvesta härkää
Sääli, miten karvaasti tänään palautuikaan jälleen mieleeni, miksi olinkaan päätynyt tähän lokoisaan yksinelelyyn. Ilmeisesti minun ihmistuntemukseni on täysin olematon tai sitten ajattelen kaikista vaan lähtökohtaisesti liian hyvää. Pitäisihän sitä ihmisellä olla joku terve määrä epäuskoa ja ennakkoluuloja, eikö?
Tutustuin reilu viikko sitten oikein mukavalta ja kiinnostavalta vaikuttavaan mieheen. Kävin pitkästä aikaa treffeilläkin, vaikka niistä on ollut viimeisen vuoden sisään lähes pelkästään huonoja kokemuksia. Juttu alkoi lupaavasti ja minäkin olin ihan kohtuullisen innoissani. Soiteltiin ja juteltiin paljon, sovittiin tavallaan jo seuraavista treffeistäkin.
No, ne on nyt alustavasti myös peruttu. Sain tänään nimittäin niin klassisen kännipuhelun, että jäin oikein itsekin hämmästelemään sen perinteisyyttä. Puhelin soi ensimmäisen kerran jo 5:32, mutta sattuneesta syystä olin vielä yöunilla, enkä vaivautunut vastaamaan. Enpä arvannut, että luurin päässä hönkivä miekkonen olisi sekaisin vielä iltapäivälläkin, jolloin hän soitti kahdesti uudestaan. Mun ymmärrykseen ei oikein mahdu, että miten on mahdollista ylipäänsä päätyä keskellä viikkoa sellaiseen humalaan, että riehuu jossakin teloen itsensä sairaalakuntoon ja herättyään verta valuvana jostakin rappukäytävästä pitää hyvänä ajatuksena soittaa ensimmäisenä mieleen tulevalle tytölle ja selvittää yksityiskohtaisesti yön kaikki vaiheet. Idean hienouden käsittämiseksi pitää kai olla mies.
Tyhmäähän on tuollaiselle reissulle joutua, mutta vielä tyhmempää on jäädä siitä kiinni. Kaverilla olisi kannattanut olla LG:n valmistama LP4100-puhelin, joka estää tiettyihin numeroihin soittamisen automaattisesti hengityksen promillerajan ylityttyä. Vielä parempi toki olisi, jos puhelin automaattisesti yhdistäisi päihdeklinikalle ja soittaisi taksinkin samalla paikannuslaitteen ilmoittamaan kohteeseen.
Vahinko vai vanha tapa? En tiedä, enkä halua ottaa selvää. Kai tästä maasta löytyy nautintoaineisiin myös tasapainoisella tavalla suhtautuvia mieshenkilöitä? Mulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta suvaita tuollaista epävakaata ja äkkipikaista käytöstä, varsinkaan henkilöltä, jonka hädin tuskin tunnen. Varsinkaan, kun henkilökohtaisesti siedän hirmu heikosti tuollaisen toiminnan herättämää turvattomuuden tunnetta.
Tämä hyväntahtoinen yritys lähestyä miespuolisia olioita pitkästä aikaa päätyi siis ojasta allikkoon. Mun tuurilla seuraavakin minua kiinnostava henkilö on päihdevammainen mustahupparinen tatuoitu metallimusiikin ystävä, kuten oli kolme edellistäkin. Minulla lienee niin sairaalloisen vahva hoivavietti, että en edes huomaa tavallisia, normaalisti käyttäytyviä herrasmiehiä, sikäli kun heitä on enää olemassa... Taitaa olla sukupuuttoon kuolemassa oleva laji, sillä naiset näemmä rakastuvat vain renttuihin.
tiistaina, tammikuuta 16, 2007
Kaikenlaisia laskuja
Tänään olin pitkästä aikaa pulkkamäessä. Vauhdikkaat opiskelutoverini kutsuivat minut mukaan kymmenen minuutin varoitusajalla. Menin myöhässä, mutta mäkiä oli onneksi vielä monta laskematta. Tavallisesti varoitusaika olisi riittänyt, mutta tänään matkaan tuli mutka.
Typerä kasvihuoneilmiö. (Sitä on helppo syyttää kaikesta pahasta. Varsinkin kun itsekin autonomistajana olen ollut sitä aiheuttamassa.) Ilmaston lämpenemisestä johtuen kaikki talvivarusteeni köllöttelivät vielä kellarikomerossa aavistamatta lainkaan, millaiseen riehuntaan ja ilonpitoon ne olivatkaan joutumassa. Olin juuri saanut komerosta ulos kaiken, mitä luulin tarvitsevani ja naksautin munalukon takaisin oveen. Sitten vielä keksin, että otanpa tavallisten lapasten sijaan lasketteluhanskat ja aloin taskuistani kaivella uudelleen avainta lukkoon. Mutta kappas - nippu olikin oven sisäpuolella. Juuri siinä, mihin olin sen käsistäni laskenut. Komeron avain ja sen kaksi vara-avainta. Idiootti! Siinä ne nököttivät hyllyllä ja katselivat omistajaansa ivallisesti virnuillen: "Ähäkutti, siitäs saat, kun pidät meitä siellä pimeässä eteispöydän laatikossa." Kosto on suloinen.
Joku muu olisi saattanut lannistua takaiskusta ja lähteä pulkkamäkeen villahanskoissa, jotka auttamatta sitten olisivat kastuneet ja pienet kylmettyneet sormet olisivat haisseet märältä koiralta, eikä yhtään olisi tehnyt mieli edes niistää, sillä silloinpa haju vasta olisikin käynyt nenään*. Mutta minäpä hain erinomaisesti varustellusta työkalupakistani ristipääruuvimeisselin ja irrotin oven saranoiltaan (12 ruuvia), nappasin avaimet komeron hyllyltä, irrotin lukon, asensin oven takaisin paikalleen ja laitoin oven uudelleen lukkoon. Sitten avasin lukon jälleen, kaivoin laatikosta ne pirun hanskat ja suljin komeron taas. Hitto, että oli hankalaa.
Iloisten ja punaposkisten tyttöjen ja poikien kanssa sitten laskettiin mäkiä. Niitä oli yhteensä 14. Pulkka vei kovempaa kuin muovipussi. Energiajätesäkki oli mustaa roskasäkkiä liukkaampi liikkeissään. Rikki menivät molemmat yhtä lailla. Ennen vanhaan taisi muovi olla paksumpaa, tai sitten me vain olimme kevyempiä. Voi sitä iloa ja riemua. En muista, koska olisin viimeksi palleaa ulkoiluttanut niin huolella. (Nauru on sisäistä hölkkää, 20 sekunnin nauraminen vastaa kolmen minuutin kiivasta hölkkäämistä, kerrotaan Leikkimieli Ky:n sivuilla.) Lisäksi käytiin luolassa, jonne en yksin uskaltanut ja juotiin kuumaa kaakaota. Nam!
Minä tarvitsen tuollaisia spontaaneja, impulsiivisia ja leikkisiä ystäviä elämääni. Jos näyttää siltä, että olen kohtaloksekseni joskus ajautumassa pelkästään umpimielisten jöröttäjien seuraan, niin minua saa ampua polvilumpioon. Toisin sanoen, estäkää se, keinolla millä hyvänsä.
Ratkiriemukas ja silti täysin alkoholiton ilta noiden höröttäjien kanssa sai minut suunnittelemaan jo seuraavaa tempausta. Myöhään eräänä iltana hyökkäämme lumilapioin ja kaakaotermoksin aseistettuina kaupungin torilla makailevan lumikasan kimppuun ja muotoilemme yön pimeinä tunteina siitä jotakin kaikkien kaupunkilaisten iloksi. Siitähän voitaisiin tehdä esimerkiksi Mannerheimille hevonen, jonka säkäkorkeus olisi vähintään 3 metriä. Miksipä meidän kaupungin patsaan pitäisi jäädä huonommaksi kuin Kiasman vieressä pönöttävän kaksikon? Laskin nopeasti, että kaupunkihan voisi juhlistaa vaikka Käthyn eli Katen, Carl Gustav Emilin urhean sotaratsun 73-vuotisjuhlia. Mulla olisi juuri sopivasti ruotsin kurssia varten tekemättä yksi lehdistötiedoteharjoitus, joten myös sen voisi tuottaa tätä prokkista varten. Hevonenhan tuotiin Ruotsista Mannerheimia varten, joten mielestäni olisi oikein sopivaa, että lumiveistoksen paljastustilaisuutta markkinoitaisiin vain ruotsiksi. Det är bara rättvis, eller inte?
Jääkääni siis odottamaan, että tarpeeksi moneen ihmiseen patoutuu riittävästi hulluutta.
* No, mutta onko tämän lauseen aikamuoto rakas, vanha ystävämme futuurin pluskvamperfekti? Ehei, vaan aktiivin konditionaalin perfekti. Verbien taivutuksesta lisää Henri Heinosen koostamalla sivustolla.
lauantaina, tammikuuta 13, 2007
Iloa liikunnasta
Minäkin sen nyt ymmärrän ja hyväksyn. Liikunta voi olla kivaa, sosiaalista ja mieltä ylentävää sen lisäksi, että se on lähes pelkästään terveellistä ja elimistölle välttämätöntä. Olen saanut viime aikoina paljon miellyttäviä kokemuksia liikunnasta ja ajattelin järjestää niin, että siitä kehittyy säännöllinen osa elämääni. Se ei vaan ollutkaan niin helppoa.
Selailin keskikokoisen opiskelukaupunkini liikuntatarjontaa ja havaitsin kurjan todellisuuden. Opiskelijaliikuntapalveluiden täydellinen puuttuminen ajaa minut valitsemaan kansalaisopiston mummojumpan tai yltiökaupallisen eliittisporttiklubin väliltä. Tiedän nyt liioittelevani, mutta teen sen siksi, että minua ärsyttää. Nuoruudesta johtuvien huonojen liikuntakokemusten vuoksi minusta on tullut nirso. En kestä aerobikkejä tai kuntopiirejä, suurempaa ahdistusta minulle tuottavat vain peiliseinäiset hienhajuiset kuntosalit. Pilateksesta olisin ollut kiinnostunut ja fitballista, mutta niihin minulla ei selvästikään ole varaa, jos kerran viikossa pidettäviä tunteja varten pitää ostaa sikakallis elinikäisjäsenyys. Kyllä kansalaisopistolla on varmaan ihan hyviäkin liikuntaryhmiä, joissa olisi minulle sopivia lajeja ja kaipa urheiluseuroilta ja naisvoimistelijoilta löytyy tarjontaa. Ja mikäs olisikaan lystikkäämpää kuin mennä vesijumppaamaan mummojen kanssa Anne Mattilan ja Jari Sillanpään tahtiin. Viihdearvoa siinäkin...
Tämänpäiväisen surffailun tuloksena en niitä kuitenkaan löytänyt, vika lienee tietokoneen ja työtuolin välissä. Silmääni ei myöskään osunut erään kuntosalin jäsenyyden hinta. Kyseinen klubi kuuluu kurjamaineiseen cms-kuntoklubien ketjuun, jonka nettisivujen mukaan asiakkaalla on oikeus purkaa sopimus milloin tahansa sopimuksessa mainituin ehdoin. Sopimuksen voi purkaa aina täyden kuun aikaan parittomina viikkoina klo 8:00 - 8:12 välisenä aikana soittamalla numeroon, jonka saa numerotiedustelusta vain salasanalla. Sopimusta ei tietenkään ollut nettisivuilla nähtävänä ja suoraveloituksena maksettavan kuukausihinnankin saisi tietoonsa vasta samalla ilmaisella tutustumiskäynnillä, jossa huippukoulutetut jäsenyysmyyjät aivopesevät sinut myymään äitisikin sielun. Siellä varmaan laitetaan ihminen juoksumatolle ja luvataan opettaa sen pysäyttäminen sitten, kun 12-sivuisessa sopimuksessa on nimi alla.
Organisaatio tarjoaa ketjunsa yrittäjille esimerkiksi seuraavanlaista koulutusta:
Tel Trac 1:
Jäsenmyyntikoulutuksessa opetellaan myymään jäsenyys yksityiselle ihmiselle. Opetetaan täyttämään sopimuspaperit, suoraveloitussopimukset ym. Neuvotaan keinoja, kuinka löydetään uusia prospekteja, kuinka tehdään jäsenpuheluita, myyntipuheluita ja miten hoidetaan itse myyntitapaaminen.
R Trac:
Koulutuksessa käydään läpi asiakkaan eroprosessi. Tavoitteena on löytää ne keinot, joilla 20-50% eroilmoituksen tehneistä henkilöistä saadaan pyörtämään eropäätöksensä.
Kuvaus toi häiritsevän väkevästi mieleen joidenkin lahkojen käännytyksessä käyttämiään vakuuttelustrategioita, joihin törmäsin sattumalta Uskontojen Uhrien tuki UUT ry:n sivuilla. Nimittäin ainut täysin ilmainen ohjattu liikuntamuoto, jonka aiemmin kaupungistani bongasin, oli uusi Sahaja-jooga. Kiinnostuin siitä jo hiukan, mutta intuitioni varassa päätin nuuskia vähän syvemmälle. Kuinka ollakaan, taustalla on uskonnollinen järjestö, jonka kerrotaan menettelevän hyvin kyseenalaisella tavalla. Että se sitten siitäkin.
Eihän tää ny tämmöst voi olla. Mä vaan haluisin liikuntaa, niin mua täällä käännytetään. Vaadin, että muuten-ah-niin-laadukas korkeakouluyhteisöni alkaa järjestää opiskelijaliikuntaa. Työkykyyni kannattaa satsata nyt, kun se vielä ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä on mahdollista ja minäkin olen ajatukselle vielä suopea. Halvemmaksi se tulee kuin työterveyshuolto, fysioterapia ja voimakas painonhallinnan tarve muutaman vuoden päästä.
(Toisaalta sanotaan, että jokainen kilo on kohti hauskaa naista: nainenhan voi olla hauska ainoastaan silloin, kun se painaa 180 kiloa ja vyöryy mäkeä alas...)
torstaina, tammikuuta 04, 2007
Minustako muusaksi?
Olisikohan se mukavaa olla kokopäiväinen muusa? Innoittaja, kannustaja ja ideoiden alkulähde, joka pulppuaa ehtymättömänä ja virkistävänä. Ehkä ensin, mutta pidemmän päälle se saattaisi käydä raskaaksi.
Tiedän varmasti, että mukavaa on ainakin kuvitella olevansa sellainen. Elämänpiiriini on karttunut paljon minulle tärkeitä, taiteellisia ihmisiä, joiden töistä, tuotoksista ja teoksista olen salaa etsinyt itseäni tai salamyhkäisiä piilotettuja minuun viittaavia merkityksiä. Häivähdyksen minusta tai sanoistani toisinaan löytänytkin, siis ainakin halunnut löytää. Muutamasta runosta, jostain laulustakin.
Sellainen huomio minua lapsellisella tavalla viehättää, vaikka merkit ja viittaukset lienevät vain omaa kuvitelmaani. Osa minusta kuitenkin haluaa kovasti, että olisin jonakin päivänä olemukseltani ja ajatuksiltani niin vaikuttava, että minusta jäisi lähtemätön jälki toisen sieluun ja mieleen. Niin voimakas olisi se tunne, että pakottaisi toisen purkamaan tuntemuksensa ääneksi, tekstiksi, kuvaksi.
Luovat ajatukset syntyy harvoin tyhjästä ja toisinaan niiden vuoksi joutuu kärsimään. Tarvitaan virikkeitä ja ympärille stimuloivia ihmisiä, joiden kanssa vuorovaikutuksessa hämyisetkin ideat kristallisoituvat. Jokin tahaton lausahdus voi olla juuri se puuttuva lenkki ja palat loksahtavat kohdalleen. Jokin itselle merkityksetön tuhahdus tai ilon kiljahdus saattaa johtaa jonkin aivan uuden ajatuksen syntymiseen jonkun toisen päässä, mikä voi johtaa kukaties vaikka tieteelliseen, taiteelliseen tai yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Ensimmäisen lumipallon heittänyt voi tietämättään aiheuttaa melkoisen vyöryn. Hyvässä tai pahassa.
En ehkä sittenkään tahdo täyspäiväiseksi muusaksi, mutta aion edelleen jatkaa ympärilläni olevien kyvykkäiden ihmisten virkistämistä ja ärsyttämistä sensuroimalla päähänpälkähdyksiäni entistä vähemmän. Koskaan ei voi tietää, millaista loistoa ideoiden ristipölytys voi parhaimmillaan tuottaa. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!
Tiedän varmasti, että mukavaa on ainakin kuvitella olevansa sellainen. Elämänpiiriini on karttunut paljon minulle tärkeitä, taiteellisia ihmisiä, joiden töistä, tuotoksista ja teoksista olen salaa etsinyt itseäni tai salamyhkäisiä piilotettuja minuun viittaavia merkityksiä. Häivähdyksen minusta tai sanoistani toisinaan löytänytkin, siis ainakin halunnut löytää. Muutamasta runosta, jostain laulustakin.
Sellainen huomio minua lapsellisella tavalla viehättää, vaikka merkit ja viittaukset lienevät vain omaa kuvitelmaani. Osa minusta kuitenkin haluaa kovasti, että olisin jonakin päivänä olemukseltani ja ajatuksiltani niin vaikuttava, että minusta jäisi lähtemätön jälki toisen sieluun ja mieleen. Niin voimakas olisi se tunne, että pakottaisi toisen purkamaan tuntemuksensa ääneksi, tekstiksi, kuvaksi.
Luovat ajatukset syntyy harvoin tyhjästä ja toisinaan niiden vuoksi joutuu kärsimään. Tarvitaan virikkeitä ja ympärille stimuloivia ihmisiä, joiden kanssa vuorovaikutuksessa hämyisetkin ideat kristallisoituvat. Jokin tahaton lausahdus voi olla juuri se puuttuva lenkki ja palat loksahtavat kohdalleen. Jokin itselle merkityksetön tuhahdus tai ilon kiljahdus saattaa johtaa jonkin aivan uuden ajatuksen syntymiseen jonkun toisen päässä, mikä voi johtaa kukaties vaikka tieteelliseen, taiteelliseen tai yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Ensimmäisen lumipallon heittänyt voi tietämättään aiheuttaa melkoisen vyöryn. Hyvässä tai pahassa.
En ehkä sittenkään tahdo täyspäiväiseksi muusaksi, mutta aion edelleen jatkaa ympärilläni olevien kyvykkäiden ihmisten virkistämistä ja ärsyttämistä sensuroimalla päähänpälkähdyksiäni entistä vähemmän. Koskaan ei voi tietää, millaista loistoa ideoiden ristipölytys voi parhaimmillaan tuottaa. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!
keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007
Onneton, kunnes toisin todistettiin
Kaiken viime syksyisen itsetutkistelun johdosta olen tullut onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Aiemmin kuvittelin, että onnen takeena on kumppani. Että kukaan ei ole ehyt ilman puoliskoaan ja vain sen Oikean löytymisestä olisi kiinni mielenrauhani. Ja voi, kuinka horjuikaan henkinen tasapainoni, kun menetinkin sen ihmisen, jota jo kuvittelin Oikeakseni. Miten saatoinkin olla niin väärässä?
Pidin siis pitkään itseäni yksinäisyyteni vuoksi hyvin onnettomana, kunnes eräänä päivänä menin ja yksinkertaisesti vain määrittelin itseni onnellisten joukkoon. Melko matemaattinen toimenpide sinänsä. Eipä menneet hukkaan nuoruusvuosina matemaatikon seurassa vietetyt hetket. Päätin, että tätä melko pysyvää päänsisäistä olotilaa, jossa olen kovin tyytyväinen olemassaolooni, voi kutsua juurikin onnellisuudeksi, vaikkei useinkaan kaikki ei mene aivan suunnitelmieni mukaan. Onnellisuus ei kuitenkaan synny pelkistä puitteista.
Olosuhteita ja ympäristöä on kovin helppo syyttää omasta pahasta olosta. Minun ympärilläni oli vuoden mittaan vaihtunut kuitenkin niin moni tapa, paikka ja aika, että syy oli helppo rajata siihen yhtälön ainoaan muuttumattomaan tekijään - minuun itseeni. Ketään toistahan me emme voi muuttaa mieluiseksemme, ja liian harvoin huomaamme muutostarpeen omassa itsessämme. Vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä, sanoo serkkuni mies usein. Hän on kovin oikeassa. Minun piti asennoitua uudelleen, tarkastella maailmaa uudesta näkökulmasta, kääntää katse sisään.
Löysin onnellisuuteni suurimman esteen itseasettamistani vaatimuksista ja kriteereistä. Mikään, mitä minä tein töissä, opinnoissa, vapaa-ajalla tai ihmissuhteissa, ei ollut riittävän hyvää ja tarpeeksi erityisen hienoa. Vaadin itseltäni ja muilta kohtuuttomia suorituksia. Tunsin huonoa omaatuntoa, jos piiska viuhui, mutta myös silloin, jos ohjani löystyivät. Se teki minut onnettomaksi, ja halusin ottaa ensi askeleet muutoksen suuntaan.
Reitti on nyt selvä, matka vaan on pirun pitkä. Vaellukselle varustautuminen helpottui, kun tiedostan nyt, että onneni syntyy suorituksista ja ansioista riippumattomasta laupeudesta itseäni kohtaan. Se on itsensä ehdotonta hyväksymistä ja pyyteetön rakkautta itseä kohtaan ihan sellaisenaan. Kaikista vioista huolimatta ja juuri niiden vuoksi. Se on tavoittelemisen arvoista, vaikka tuntuukin joskus paljon vaikemmalta kuin muiden ihmisten kunnioittaminen ja huomioiminen.
Elämä on kuitenkin yllätyksiä täynnä ja siitä täytyy nauttia täysin sielunvoimin joka hetki. Nyt, kun vielä voi. Käännän katseen jälleen itsestäni ulospäin ja pysähdyn iloitsemaan pienistä asioista: talvisesta auringon säteestä, sadeveden ropinasta, ystävän helähtävästä naurusta, lapsien kasvamisesta, mannapuurosta, tähtikuvion tunnistamisesta, villasukkien pehmeydestä, uuden taidon oppimisesta.
Elämä. Ah, mi auvoa!
Pidin siis pitkään itseäni yksinäisyyteni vuoksi hyvin onnettomana, kunnes eräänä päivänä menin ja yksinkertaisesti vain määrittelin itseni onnellisten joukkoon. Melko matemaattinen toimenpide sinänsä. Eipä menneet hukkaan nuoruusvuosina matemaatikon seurassa vietetyt hetket. Päätin, että tätä melko pysyvää päänsisäistä olotilaa, jossa olen kovin tyytyväinen olemassaolooni, voi kutsua juurikin onnellisuudeksi, vaikkei useinkaan kaikki ei mene aivan suunnitelmieni mukaan. Onnellisuus ei kuitenkaan synny pelkistä puitteista.
Olosuhteita ja ympäristöä on kovin helppo syyttää omasta pahasta olosta. Minun ympärilläni oli vuoden mittaan vaihtunut kuitenkin niin moni tapa, paikka ja aika, että syy oli helppo rajata siihen yhtälön ainoaan muuttumattomaan tekijään - minuun itseeni. Ketään toistahan me emme voi muuttaa mieluiseksemme, ja liian harvoin huomaamme muutostarpeen omassa itsessämme. Vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä, sanoo serkkuni mies usein. Hän on kovin oikeassa. Minun piti asennoitua uudelleen, tarkastella maailmaa uudesta näkökulmasta, kääntää katse sisään.
Löysin onnellisuuteni suurimman esteen itseasettamistani vaatimuksista ja kriteereistä. Mikään, mitä minä tein töissä, opinnoissa, vapaa-ajalla tai ihmissuhteissa, ei ollut riittävän hyvää ja tarpeeksi erityisen hienoa. Vaadin itseltäni ja muilta kohtuuttomia suorituksia. Tunsin huonoa omaatuntoa, jos piiska viuhui, mutta myös silloin, jos ohjani löystyivät. Se teki minut onnettomaksi, ja halusin ottaa ensi askeleet muutoksen suuntaan.
Reitti on nyt selvä, matka vaan on pirun pitkä. Vaellukselle varustautuminen helpottui, kun tiedostan nyt, että onneni syntyy suorituksista ja ansioista riippumattomasta laupeudesta itseäni kohtaan. Se on itsensä ehdotonta hyväksymistä ja pyyteetön rakkautta itseä kohtaan ihan sellaisenaan. Kaikista vioista huolimatta ja juuri niiden vuoksi. Se on tavoittelemisen arvoista, vaikka tuntuukin joskus paljon vaikemmalta kuin muiden ihmisten kunnioittaminen ja huomioiminen.
Elämä on kuitenkin yllätyksiä täynnä ja siitä täytyy nauttia täysin sielunvoimin joka hetki. Nyt, kun vielä voi. Käännän katseen jälleen itsestäni ulospäin ja pysähdyn iloitsemaan pienistä asioista: talvisesta auringon säteestä, sadeveden ropinasta, ystävän helähtävästä naurusta, lapsien kasvamisesta, mannapuurosta, tähtikuvion tunnistamisesta, villasukkien pehmeydestä, uuden taidon oppimisesta.
Elämä. Ah, mi auvoa!
maanantaina, tammikuuta 01, 2007
Ja kuinkas sitten kävikään?
Niin taas vierähti vuosi, yhdessä pitkässä silmänräpäyksessä.
Nopeasti sujahti kolme kuukautta Oregonissa: nukkuvia ja savuavia tulivuoria, laava-peltoja ja muita vulkaanisia maailmanihmeitä; hiekka-aavikoita, erämaaylänköjä, lumihuippuisia vuoristoja, rotkoja ja kanjoneita; vesiputouksia, Tyynenmeren aaltoja, kuumia lähteitä, IV-luokan vaahtopäisiä koskia; palmuja, alppiruusuja, viinirypäleitä ja muita trooppisia kasveja rinta rinnan valkorunkoisten koivujen kanssa; konferenssikoordinointia, cowboy-häitä, koskenlaskua ja muuta perusamerikkalaista arkea. Kaikesta hämmästyttävästä ja häkellyttävästä tarjonnastaan huolimatta koko reissun arvokkainta antia oli kuitenkin epävarmuuden sietokyvyn ja itseluottamuksen kehittyminen.
Syksy menikin sitten opetellessa elämän läksyjä onnellisuudesta. Harjoittelin uusiksi muotoutuneen maailmankuvaani käyttämistä ja sovittelin itseni ylle armollisempaa minäkäsitystä. Henkisen itsetuntemuksen syvyydet saivat osakseen paljon kaipaamaansa huomiota, jota tuki yöpöydälle korkeisiin pinoihin kerääntyneet (ennen) lukemattomat kirjat. Mahtavaan saumaan tuli kansalaisopiston kurssi, jolle on keväällä luvassa jatkoa. Matkani kohti mielentyyneyttä ja aidompaa elämänhallintaa siis jatkuu. Kyytiä saavat vähitellen väärät tottumukseni, persoonallisuuteni virheelliset pelot ja psyyken haitalliset perusolettamukset.
Toistaiseksi voimassaolevan ajan aion siis edelleen pysyä läheisessä suhteessa ainoastaan oman pääni kanssa ja jatkaa menestyksekästä yhtenä yksikkönä säilymistä. Kuten myös eräs rakas ystäväni on todennu, minäkin tarvitsen ensin terapiasuhteen ja sitten vasta parisuhteen. Vaikka ympärilläni tapahtuu paljonkin pariutumista, pesiytymistä ja solutason jakautumista, aion aiemmista tavoistani poiketen olla muiden puolesta pelkästään onnellinen, enkä lainkaan mustasukkainen tai katkera. Tämän talven suurin opetus oli, että todellinen rakkaus löytyy meistä jokaisesta itsestä, vaikka sitä turhin toivein etsitään tuolta ulkoa. Annan siis sisäisen aurinkoni paistaa täydellä terällä. Se riittää.
Opintojeni loppusuora on nyt elämäni päänäyttämö ja luvassa vielä muutaman kuukauden ajan erinäisiä varmasti tragikoomisiakin näytöksiä. Tästä prokkiksesta kun selviän, niin tuskin mikään tuntuu oikeasti vaikealta vähään aikaan. Voin olla myös täysin väärässä ja näin huolettomammaksi eloni ei koskaan enää palaa. Keväällä häämöttävä valmistuminen tuo mukanaan joka tapauksessa varmaankin uuden työpaikan, uuden paikkakunnan, uuden kodin ja uudet ystävät. Tuntuu mukavalle, kun jo nyt kysellään ja pyydetään töihin. Olen vakaasti sitä mieltä, että tutkinto ulos ensin ja sitten vasta on lupa alkaa katsella ympärille. Liian monta hyvää tyyppiä on työelämä "varastanut" meidän koulutusohjelmasta kesken opintojen ja minulle en halua niin käyvän. Kyllähän sen työnantajat ymmärtävät, ja jos eivät ymmärrä, niin tuskinpa haluaisinkaan olla sellaisten kanssa tekemisissä... Ja onhan noita houkuttelevia oman alan organisaatioita Suomi pullollaan. Erään hilpeän ystäväni kanssa pohdittiin yhtenä iltana, että eikö olisi hauskaa, jos olemassa olevien järjestöjen lisäksi olisi Mannerheimin Lapastensuojeluliitto, Pelastakaa Sakset ry, Irti Muumeista ry, Erilaisten noppien liitto, Suomen lumilapiolaisten liitto. Jatkan ehkä näiden kehittelemistä...
Nähtäväksemme jää, meneekö jälleen seitsemän kuukautta, ennen kuin seuraavan kerran jotakin tänne taas runoilen.
Siihen saakka,
Kulkekaa rauhassa, ystäväni.
Nopeasti sujahti kolme kuukautta Oregonissa: nukkuvia ja savuavia tulivuoria, laava-peltoja ja muita vulkaanisia maailmanihmeitä; hiekka-aavikoita, erämaaylänköjä, lumihuippuisia vuoristoja, rotkoja ja kanjoneita; vesiputouksia, Tyynenmeren aaltoja, kuumia lähteitä, IV-luokan vaahtopäisiä koskia; palmuja, alppiruusuja, viinirypäleitä ja muita trooppisia kasveja rinta rinnan valkorunkoisten koivujen kanssa; konferenssikoordinointia, cowboy-häitä, koskenlaskua ja muuta perusamerikkalaista arkea. Kaikesta hämmästyttävästä ja häkellyttävästä tarjonnastaan huolimatta koko reissun arvokkainta antia oli kuitenkin epävarmuuden sietokyvyn ja itseluottamuksen kehittyminen.
Syksy menikin sitten opetellessa elämän läksyjä onnellisuudesta. Harjoittelin uusiksi muotoutuneen maailmankuvaani käyttämistä ja sovittelin itseni ylle armollisempaa minäkäsitystä. Henkisen itsetuntemuksen syvyydet saivat osakseen paljon kaipaamaansa huomiota, jota tuki yöpöydälle korkeisiin pinoihin kerääntyneet (ennen) lukemattomat kirjat. Mahtavaan saumaan tuli kansalaisopiston kurssi, jolle on keväällä luvassa jatkoa. Matkani kohti mielentyyneyttä ja aidompaa elämänhallintaa siis jatkuu. Kyytiä saavat vähitellen väärät tottumukseni, persoonallisuuteni virheelliset pelot ja psyyken haitalliset perusolettamukset.
Toistaiseksi voimassaolevan ajan aion siis edelleen pysyä läheisessä suhteessa ainoastaan oman pääni kanssa ja jatkaa menestyksekästä yhtenä yksikkönä säilymistä. Kuten myös eräs rakas ystäväni on todennu, minäkin tarvitsen ensin terapiasuhteen ja sitten vasta parisuhteen. Vaikka ympärilläni tapahtuu paljonkin pariutumista, pesiytymistä ja solutason jakautumista, aion aiemmista tavoistani poiketen olla muiden puolesta pelkästään onnellinen, enkä lainkaan mustasukkainen tai katkera. Tämän talven suurin opetus oli, että todellinen rakkaus löytyy meistä jokaisesta itsestä, vaikka sitä turhin toivein etsitään tuolta ulkoa. Annan siis sisäisen aurinkoni paistaa täydellä terällä. Se riittää.
Opintojeni loppusuora on nyt elämäni päänäyttämö ja luvassa vielä muutaman kuukauden ajan erinäisiä varmasti tragikoomisiakin näytöksiä. Tästä prokkiksesta kun selviän, niin tuskin mikään tuntuu oikeasti vaikealta vähään aikaan. Voin olla myös täysin väärässä ja näin huolettomammaksi eloni ei koskaan enää palaa. Keväällä häämöttävä valmistuminen tuo mukanaan joka tapauksessa varmaankin uuden työpaikan, uuden paikkakunnan, uuden kodin ja uudet ystävät. Tuntuu mukavalle, kun jo nyt kysellään ja pyydetään töihin. Olen vakaasti sitä mieltä, että tutkinto ulos ensin ja sitten vasta on lupa alkaa katsella ympärille. Liian monta hyvää tyyppiä on työelämä "varastanut" meidän koulutusohjelmasta kesken opintojen ja minulle en halua niin käyvän. Kyllähän sen työnantajat ymmärtävät, ja jos eivät ymmärrä, niin tuskinpa haluaisinkaan olla sellaisten kanssa tekemisissä... Ja onhan noita houkuttelevia oman alan organisaatioita Suomi pullollaan. Erään hilpeän ystäväni kanssa pohdittiin yhtenä iltana, että eikö olisi hauskaa, jos olemassa olevien järjestöjen lisäksi olisi Mannerheimin Lapastensuojeluliitto, Pelastakaa Sakset ry, Irti Muumeista ry, Erilaisten noppien liitto, Suomen lumilapiolaisten liitto. Jatkan ehkä näiden kehittelemistä...
Nähtäväksemme jää, meneekö jälleen seitsemän kuukautta, ennen kuin seuraavan kerran jotakin tänne taas runoilen.
Siihen saakka,
Kulkekaa rauhassa, ystäväni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)