Kaiken viime syksyisen itsetutkistelun johdosta olen tullut onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Aiemmin kuvittelin, että onnen takeena on kumppani. Että kukaan ei ole ehyt ilman puoliskoaan ja vain sen Oikean löytymisestä olisi kiinni mielenrauhani. Ja voi, kuinka horjuikaan henkinen tasapainoni, kun menetinkin sen ihmisen, jota jo kuvittelin Oikeakseni. Miten saatoinkin olla niin väärässä?
Pidin siis pitkään itseäni yksinäisyyteni vuoksi hyvin onnettomana, kunnes eräänä päivänä menin ja yksinkertaisesti vain määrittelin itseni onnellisten joukkoon. Melko matemaattinen toimenpide sinänsä. Eipä menneet hukkaan nuoruusvuosina matemaatikon seurassa vietetyt hetket. Päätin, että tätä melko pysyvää päänsisäistä olotilaa, jossa olen kovin tyytyväinen olemassaolooni, voi kutsua juurikin onnellisuudeksi, vaikkei useinkaan kaikki ei mene aivan suunnitelmieni mukaan. Onnellisuus ei kuitenkaan synny pelkistä puitteista.
Olosuhteita ja ympäristöä on kovin helppo syyttää omasta pahasta olosta. Minun ympärilläni oli vuoden mittaan vaihtunut kuitenkin niin moni tapa, paikka ja aika, että syy oli helppo rajata siihen yhtälön ainoaan muuttumattomaan tekijään - minuun itseeni. Ketään toistahan me emme voi muuttaa mieluiseksemme, ja liian harvoin huomaamme muutostarpeen omassa itsessämme. Vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä, sanoo serkkuni mies usein. Hän on kovin oikeassa. Minun piti asennoitua uudelleen, tarkastella maailmaa uudesta näkökulmasta, kääntää katse sisään.
Löysin onnellisuuteni suurimman esteen itseasettamistani vaatimuksista ja kriteereistä. Mikään, mitä minä tein töissä, opinnoissa, vapaa-ajalla tai ihmissuhteissa, ei ollut riittävän hyvää ja tarpeeksi erityisen hienoa. Vaadin itseltäni ja muilta kohtuuttomia suorituksia. Tunsin huonoa omaatuntoa, jos piiska viuhui, mutta myös silloin, jos ohjani löystyivät. Se teki minut onnettomaksi, ja halusin ottaa ensi askeleet muutoksen suuntaan.
Reitti on nyt selvä, matka vaan on pirun pitkä. Vaellukselle varustautuminen helpottui, kun tiedostan nyt, että onneni syntyy suorituksista ja ansioista riippumattomasta laupeudesta itseäni kohtaan. Se on itsensä ehdotonta hyväksymistä ja pyyteetön rakkautta itseä kohtaan ihan sellaisenaan. Kaikista vioista huolimatta ja juuri niiden vuoksi. Se on tavoittelemisen arvoista, vaikka tuntuukin joskus paljon vaikemmalta kuin muiden ihmisten kunnioittaminen ja huomioiminen.
Elämä on kuitenkin yllätyksiä täynnä ja siitä täytyy nauttia täysin sielunvoimin joka hetki. Nyt, kun vielä voi. Käännän katseen jälleen itsestäni ulospäin ja pysähdyn iloitsemaan pienistä asioista: talvisesta auringon säteestä, sadeveden ropinasta, ystävän helähtävästä naurusta, lapsien kasvamisesta, mannapuurosta, tähtikuvion tunnistamisesta, villasukkien pehmeydestä, uuden taidon oppimisesta.
Elämä. Ah, mi auvoa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti