Kaikki ei kuulu mulle

Tänään olin äärilaitojaan myöten täpötäydessä auditoriossa. Päivänpolttavana aiheena oli kuulo. Syy iltapäiväseminaarin yleisömenestykseen oli se, että paikalla ei ollut teemasta huolimatta ainuttakaan kansanedustajaehdokasta. Ei edes korvapuolueesta.

Keskussairaalan audiologian yksikkö ja Kuulonhuoltoliitto yhdessä paikallisen kuulonhuoltoyhdistyksen kanssa järjestivät tämän erinomaisen luentotilaisuuden muuten mallikkaasti, mutta eivät olleet osanneet varautua siihen, että paikalle saapuva kansa täyttäisi kaikki penkit, kaikki portaat, koko takaosan ja silti osa jää ulkopuolelle. Osallistujien keski-ikä kieppui 75 vuoden tienoilla. Tunsin siis (taas) olevani hiukan väärässä paikassa. Kuka ei kuulu joukkoon...?

Minulla on lievä kuulonalennus oikeassa korvassani. Se on niin lievä, että en ole sitä koskaan tutkituttanut. (Etenkään, kun kouluterveydenhuollossa minua pientä kohdeltiin huoleni kanssa niin vähättelevästi. Ei siellä mitään näy, sanoivat ja nauroivat päälle.) Huomaan kuulon heikentymisen kuitenkin arjessani. Nostan puhelimen automaattisesti paremmalle korvalle, vaikka tunnepuhelut puhunkin oikealla korvalla, se kun on näet yhteydessä vasempaan aivopuoliskoon. Käännän paremman korvani automaattisesti puhujan suuntaan. Katson puhujan huulia ja yritän arvata. Ärsyynnyn, jos puhuja peittää suunsa kädellä tai puhuu hupparinsa sisään. Valoisassa "kuulen" siis kyllä, mutta hämärässä huonommin.

Ryhmäkuuntelutilanteissa joskus väsyn ja turhaudun, luovutan ja vetäydyn. Inhoa kaikkea taustahälyä ja melua, jos minun pitää kuunnella. Illanvietto porukalla hämärässä meluisassa ravintolassa on minulle sosiaalinen painajainen. Luennoilla suhtaudun töykeästi supattajiin ja sipittäjiin. Tarvittaessa paimennan itse ryhmän hiljaiseksi, jos opettajasta ei ole siihen. Ajatelkaa, miten vakavasti minä suhtaudun aiheeseen, eikä minun vammani ole edes "todellinen". Entäpä ne, joiden kuuloaisti on kokonaan kojeen varassa? Liian usein näkee tapahtumia, jonne on järjestäjien puolesta varattu mikit ja induktiosilmukat, mutta esiintyjä ei halua mikkiä (oman epävarmuutensa takia) ja sanoo että "kyllähän mun ääni varmaan kuuluu." Silloinpa se ei kulje silmukan kautta kuulokojeeseen, jolla puheen voisi kuulla ilman ympäristön häiriöääniä. Yhtä hyödyllinen on kuulokoje, joka lepää vanhuksen piirongin laatikossa. Ei se lipasto kuule sillä yhtään paremmin. Turhaanpa oli nekin apuvälineet sitten hankittu.

Kuulon heikkeneminen on vaikea asia itsetunnolle, eikä sitä haluta myöntää itselle, sillä se liitetään usein vanhenemiseen. Mutta miksi silmälasien hankkiminen on niin paljon helpompaa kuin kuulokojeen?
Kuulovammassa on se kurjuus, että siitä hermostuu molemmat osapuolet. Tietenkin se, joka ei kuule ja joutuu arvailemaan ja pyytämään toistoa, mutta myöskin se, joka joutuu toistamaan ja tulee väärinymmärretyksi kerta toisensa jälkeen. Huumorilla pääsee pitkälle, mutta aina sekään ei tahdo riittää.

Joukossamme on paljon huonokuuloisia. Joka kymmenes väestöstämme on sellainen, jolle huonosta kuulosta haittaa. Kuulo on helppo menettää, mutta lähes mahdoton saada takaisin. Suojelkaa omaanne, kun se teillä vielä on. Ja ottakaa huomioon huonokuuloiset omassa ympäristössänne, mitä ikinä teettekään. Kyllä se teidänkin asianne on.

Tavoiteaika alitettavissa

If we knew what it was we were doing, it would not be called research, would it?
Albert Einstein

Vähitellen alkaa olla läsnä se hetki, jolloin käsissäni on kaikki se tieto, jonka tarvitsen yhden opinnäytetyön laatimiseen. Viimeisimpien käänteiden myötä aikaa voisi olla 22 päivää eli noin 500 tuntia. Olen hämmentynyt, sillä tiedän sen olevan mahdollista. Muutkin ovat niin tehneet. Siihen menee se aika, mikä on käytettävissä.

Siitä sitten vaan. Messenger kiinni ja hommiin.

Aika aikaa kutakii, sano pässi, ku päätä leikattii

Katsoin pari päivää sitten maikkarilta leffan Freaquency - yhteys kuolemaan, jossa pelattiin aikajatkumien kanssa. Se vaikutti ajatteluuni syvästi ja peruuttamattomasti. Tässä joitakin mieleenjohtumia.

Ystäväni tuntevat minut hitaista lähdöistä ja nopeista liikkeistä. Kroonisen myöhästelyni syy on se, että aika on minulle aina suhteellista. Ennen lähtöä puoli tuntia on lyhyt aika, jos minun täytyy tuottaa tekstiä opinnäytetyötä varten, mutta sama aika on pitkä, jos pitää käydä suihkussa, pukea, meikata, syödä ja pakata laukku. Vanha vitsi väittää minuutin pituuden riippuvan siitä, kummalla puolella vessan ovea olet. Minulta jäisi monta asiaa tekemättä, jos viime tippaa ei olisi olemassa.

Vanhat kämppikseni tuntevat minut myös omista henkilökohtaisista aikapoimuistani. Näihin ajan syövereihin ja aikajatkumon repeämiin voi törmätä missä tahansa, mutta tiheiten niitä ilmenee erityisesti omalla sängylläni, tyynyjen seassa tai torkkupeiton alla. Uppoutuminen voi tapahtua Hannu Karhun tai Hanna-Pauliinan seurassa, jolloin tunti toisensa jälkeen vierähtää huomaamatta. Yllättäen ylle hiipii sininen hetki, joka vaipuu pimeäksi. Loputonta ajanvietettä voi tuottaa opparin teoreettisen viitekehyksen rakentelu, hypnoottisen alaslaskematon (eng. unputdownable) henkisen kasvun opas, internetin inha/ihana syöveri, pitkät päiväunet, tai vaikkapa isän pasuunan lailla soitettava vetohuilu (lempikappaleitani tao-tao ja myrskyluodon maija, mieluiten tiara päässä).

Mielenkiintoinen ajatus ajan kulumisesta on absoluuttisen ja suhteellisen, elämyksellisen iän suhde. Lapsuuden kesät tuntuivat paljon pidemmiltä siksi, että ne olivatkin suurempia suhteessa siihenastiseen koettuun aikaan. Muutaman kuukauden päästä minun elämyksellinen ikäni on puolessa välissä, loppuelämäni tulee tuntumaan suurin piirtein samanmittaiselta kuin mennyt. Kokeile itse Lintukodon sivuilla ja järkyty. Todella kiehtovaa!

Jännittävän aikajatkumon murtumisen tunteen aiheutti viimeisimmäksi vierailu postitoimistossa. Jos lähetän paketin, joka on perillä vasta viikon päästä, ulottuu vaikutusvaltani sillä hetkellä ikään kuin tulevaisuuteen. Esineet ja tervehdykset ovat matkalla ollessaan meidän ulottumattomissa, ja sitten kun ne laskeutuvat taas kosketettaviksi, ei maailma enää olekaan sama. Samaan virtaan kun ei kahta kertaa voi astua. Villiä, eikö? Peruuttamattomia ovat tekomme myös tämän maapallo-rassukan kanssa. Ehkä minulla ei ole enää mitään väliä, missä pätsissä tai pakkashelvetissä kärvistelen, mutta syntymättömien lasteni puolesta minulla ei ole oikeutta puhua. Heillä pitää olla oikeus valita riittävistä vaihtoehdoista, joita nykyisellä riistämisellä ei tahdo jäädä jäljelle. Jotakin pitäisi tapahtua ja pian. Mieluummin jo monta vuotta sitten.

Ajan sanotaan olevan maailman ainoa täysin tasa-arvoinen resurssi. Sitä jaetaan tasapuolisesti toimitusjohtajalle, työntekijälle että työttömälle. Eri asia on, kuinka kukin heistä aikansa hahmottaa. Kiire on sosiaalinen konstruktio, jonka avulla hahmotetaan yksilön menestys ja status yhteisössä. Minä kieltäydyn antautumasta kiireen vietäväksi. Jokaiseen työhön menee juuri se aika, mikä siihen on käytettävissä. Minulla on 74 päivää aikaa saada kaikki opinnot kasaan. Se siihen kai sitten menee, ellei vähemmän. Kaikki riippuu siitä, annanko aikapoimujen tuoda vai viedä aikaani.

Elämää ja elektroniikkaa

Katsoin tänä viikonloppuna niin paljon telkkaria, että melkein hävettää. Jos vaikka minkälaista huttua. Kiehtovia opetusohjelmia, suuria amerikkalaisia tunteita, liian monet uutiset, vähän urheilua ja pari paskaa elokuvaa.

Seurasin samalla opinnäytetyöni nettikyselyn vastaajalukujen kehittymistä. Kysely julkaistiin perjantaina puoliltapäivin ja vastaajia on nyt sunnuntai-iltaan mennessä kertynyt lähes sata. Se on kymmenen kertaa enemmän kuin olisin ollenkaan osannut kuvitella. Vastausaikaa on vielä kaksi viikkoa, joten mua jo hiukan hirvittää, että paljonko vastauksia lopulta kertyy. On ollut todella mielenkiintoista tarkkailla vastaajatilastoja, sillä en ole ennen ajatellut, kuinka ihmiset käyttävät korkeakoulumme opiskelijapalvelusivustoja. Monet opiskelijat olivat jättäneet vastauksensa tosi outoihin aikoihin myöhään perjantai- tai lauantai-iltana. Ilmeisesti joukossamme on myös "kunnollisia" opiskelijoita, jotka eivät biletä edes viikonloppuna.

Lauantaina pääsin myös pelaamaan Wii:llä kaverini luona. Tennistä, keilausta ja golfia. Vaikken golfista pidäkään aatteellisista syistä, se oli tosi hauskaa. Eläköön gyrotekniikka! Wii:n ohjaimessa on kolmen ulottuvuuden asennon- ja kiihtyvyydentunnistin ja se on bluetoothin välityksellä yhteydessä konsoliin. Sitä siis pidetään kädessä ja sitten pelataan samoilla kehon liikkeillä ja yhtä tosissaan kuin oikeilla pelikentillä. Kuuma siinä tuli ja olkapääkin saattoi hiukan venähtää.

Hauskinta siinä oli ehkä kuitenkin oman Miin luominen. Pelihahmolleen sai valita sadoista eri ominaisuuksista pään muodon, hiusmallin, huulet, nenän, viikset, lasit ja mitä kaikkea. Tunsin suurta hellyyttä omaa hahmoani kohtaan, suoranaista identiteetin omistajuutta. Sydämeni hypähti oikein riemusta, kun oma vuoroni tuli ja oma hahmoni pompsahti taas ruudulle. Voisin helposti kuvitella jääväni koukkuun tuohonkin teknologiseen innovaatioon.

Hamsterin geenejä

Adoptoitujen lasten vanhemmat kertovat siitä, kuinka vauvana nälkää nähnyt lapsi ahmii ruokaa vielä vanhemmallakin iällä. Ruuansaantiin liittyvä refleksi on niin voimakas, että mitkään vakuuttelut eivät saa lasta vakuuttuneeksi siitä, että ravintoa on tarjolla myös seuraavana ruoka-aikana.

Samankaltainen refleksi liittyy minuun ja automarketteihin. Maalla kasvaneelle prismat ja citymarketit olivat harvinaisia vierailukohteita. Isossa kaupassa käytiin harvoin, mutta silloin sieltä ostettiin kaikki tarpeellinen seuraavaksi vuosikvartaaliksi.

Nyt on kovin hämmentävää, että minulla on sellainen lähikauppana. Hirmu pitkiä matkoja joutuu kävelemään esimerkiksi pelkän maitopurkin takia. Saa tietysti liikuntaa, mutta samalla altistuu kaikenlaisille vaaroille. Tänään menin tekemään ruokaostoksia nälkäisenä (virhe #1). Silloin tekee mieli aina kaikenlaisia makeaa ja eineksiä. Lisäksi menin kauppaan pahimpaan ruuhka-aikaan (virhe #2). Olin aluksi aivan hyväntuulinen, mutta kun tielläni pyörivät väsyneet ja kirkuviin kakaroihin(sa) turhautuneet työläiset, aloin itsekin olla äreä ja kärsimätön. Miksi se ostoskärry pitää parkeerata juuri sen hyllyn eteen, josta juuri minä olisin ottamassa kaurahiutaleeni? Eikö kaikki voisi kävellä kaupan läpi samaa reittiä ja poimia kaiken tarpeellisen kerralla, jottei tarvitsisi väistellä vielä harhailevia vastaantulijoitakin. Pois mun tieltä, menkää muualle puhumaan tuttavillenne tai puhelimiinne! Myös tosi paljon ärsyttää aina liian varhain esille asetettu sesonkituotteet eli tällä kerralla pääsiäismunat. Eihän se pääsiäinen nyt vielä niin lähellä ole? Sama virsi jouluna ja juhannuksena. Näin sitä kuluttajaa yritetään vedättää. Pistää ihan vihaksi.

Selvisin reissusta kuitenkin ilman suurempia yhteenottoja tai tarpeettomia harhaostoksia. Tosin koko kauppareissun alkuperäisen syyn eli margariinin unohdin täysin (virhe #3). Sen sijaan ostin kaikenlaisia kuiva-aineita ja säilykkeitä siihen malliin, että kassalla sain pitkiä katseita seuraavilta asiakkailta. Hän tietää varmasti maamme turvallisuudesta jotakin, mitä me muut emme tiedä. Kenties joku jonosta palasi hakemaan vielä neljä purkillista papuja. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Kulttuuria koko rahalla

Niin sitä sitten alkaakin viihtyä taas kaupungissa, josta niin kovasti on ollut haluamassa pois.

Musiikkiopiston Puhallinviikko on tarjonnut erinomaista ohjelmaa koko viikolle. Viime sunnuntaina olin kuuntelemassa Kimppapuhallus- oppilaskonserttia, jossa myös ihana pieni serkuntyttöni soitti huilua. Todella hellyttävä sunnuntai-iltapäivä. Niin suloisia ja taitavia nuoria soittajia! Toissa päivänä musiikkiopiston Mikkeli Winds ja nuoret solistit esiintyivät Savon sotilassoittokunnan kanssa Pieni Pala Messinkiä -konsertissa. Ihan ihokarvat nousivat pystyyn, oli se niin komeaa soitantaa. Tänään menen kuuntelemaan Saxperiment-saksofonikvartettia (Janne Murto, Pepa Päivinen, Pentti Lahti ja Paroni Paakkunainen) ja huomenna soittaa Tezar Jazz Band featuring Jukka Perko. Vau.

Aikamoinen setti puhallinmusiikkia, josta minä niin kovasti pidän. Sekä puu- että vaskipuhaltimet saavat minut aivan haltioituneeseen tilaan eli minut voi siis tarvittaessa puhaltaa aivan pyörryksiin ja saada lupaamaan mitä tahansa. Huomaan myös huomaamattani viehättyväni esimerkiksi baritonisaksofonisteihin. Varsinkin, jos he erityisen kovasti muistuttavat ulkonäöltä entisiä poikaystäviä. Hirmu vaikea suhtautua sellaiseen ihmiseen luontevasti.

Opinnäytetyön tekemisen taustamusiikkina olen kuunnellut hollantilaista classicfm.nl-kanavaa ja opetellut muka samalla hollantia. (Eihän sitä koskaan tiedä, koska sitä voi tarvita.) Klassisen musiikin klassikkoja soi myös eilen illalla altaan laidalla, kun olin ensimmäistä kertaa syvänvedenjumpassa. Mahtipontista Ravelia, Straussia, Brahmsia ja Wagneria. Tilanne oli niin absurdi ja koominen, että ilman kannattavaa vesivyötä olisin joutunut aivan uppeluksiin, kun nauratti niin paljon. Jumppaa nyt siinä sitten, kun et saa naurua tyrehtymään ja tyrskit vettä vaan.

Erityisen vaikutuksen musiikkikappaleiden joukosta teki Tchaikovskyn Joutsenlampi. Balettihan kertoo neidoista, jotka paha velho on taikonut joutseniksi ja jotka öisin saavat naisen muodon. Siellä meitä oli altaassa enemmän ja vähemmän joutsenkaulaisia räpiköimässä ainakin yhden lammikollisen verran. Klassikoista se toi mieleen tosin enemmän Andersenin Ruman Ankanpoikasen.

Lystiä se oli ja ihan tehokastakin, kunhan toivuin alkujärkytyksestä. Tuli liikkumisesta tosi hyvä olo, kun vielä pääsi saunaankin siitä suoraan. Ensi viikolla uudestaan! Nyt jo ihan jännittää, että mitä klassikoita sitten kuullaankaan.

New and Improved Fragrance!

Pitäisi taas kiivetä ylös tiskivuoren rinnettä. Se on välineurheilulaji ja ostin uutta astianpesuainetta edellisen ehdyttyä. On se jännä, miten sitä ei koskaan opi. Kaupassa vertailee tuotteita, arvioi niiden laadullisia ominaisuuksia ja hajuelämyksiä, joita ne pienessä keittiössäni tuottaisivat. Puristaa varovasti pulloa, jotta tuotteen tuoksu sieltä nenään löyhähtäisi. Ja joka kerta puristaa kuitenkin liian lujasti ja sitten on saippuaa nenänpäässä. Joka kerta.

Kotiin kanssani lähti omenantuoksuinen astianpesuaine, joka tuoksui niin hurmaavalle, että en ollenkaan hermostunut paljon, kun matkalla saippuaa levisi reppuun. Nyt myös reppuni tuoksuu ihanan omenankukkaiselle. Hyvänhajuisia ovat myös kalenterini, opparimuistiinpanot, muutama cd-levy ja uudet aurinkolasit. Yritin pestä levynkansia ja sain tosi paljon vaahtoa. Kivaa!

Hyvältä tuoksuvat myös pakkaspäivä, hernekeitto, kuuma kaakao ja lämmin sauna. Ihanaa!

Nuuh-nuuh!

Adrenaliinia suoraan suoneen

Heräsin varhain, koska Tärkeä Ystävä minut siihen velvoitti. Lupasin hänelle, että saan kyselyn tällä viikolla valmiiksi ja minulle on kunnia-asia pitää hänelle luvatut asiat. Hän, jos kuka, tietää kyselyn laatimisen kiusallisuudesta ja minun kyvystäni vältellä vaikeaa asiaa.

Keitin puuroa ja suodatin kahvia. Puin ylleni ja ihailin aamua siistissä kodissani (äiti vieraili eilen, pyyhin pölytkin sitä varten). Tartuin toimeen ja sain lounaaseen mennessä valmiiksi sen, mihin olin varannut viikon. Soitin opinnäytetyönohjaajalle, joka otti minut vastaan tunnin varoitusajalla. Tapaaminen oli jälleen kerran innostava, kannustava, rohkaiseva, yllyttävä ja reipastuttava. Hänen mielestään voisin saada paperin kasaan nopeamminkin kuin olin alun perin suunnitellut, esimerkiksi jo huhtikuussa. (Se sopisi kuin nenä päähän työnhakua ajatellen...)

Mukavaa, että meillä on täsmälleen sama päämäärä, vaikkakin aivan eri motiivit. Molemmat haluavat tulenpalavasti minun valmistuvan ja kumpikin on toinen toistaan sitoutuneempi siihen tavoitteeseen. Minä siksi, että pääsen työelämään turvaamaan toimeentuloani ja hän siksi, että koulu saa minun päästäni pätäkkää. Sitä aina välillä unohtaa opiskelevansa alalla, jonka opiskelijakohtainen yksikkö hinta on miltei puolet muita suurempi. Siksi kai me ollaankin muita onnellisempia tuolla meidän pikku lintukodossa...

Hitto, kun tommosista leiskuvista hehkutuspalavereista tulee aina ihan turbo-olo. Pompin palaverista himaan kädet hyvällä lailla täristen ja maha perhosilla (näin matkalla myös yhden valloittavan henkilön ja siitäkin meni pasmat ihan sekaisin) ja tempaisin kasaan opparille otsikkotasoisen rungon. Sekin mulla on hautunut ajatustasolla jo monta viikkoa, lukemisen ohella rakentunut alitajunnassa. Huomenna prosessi jatkuu palaverilla opiskelijakunnan pääsihteerin kanssa ja loppuviikosta kysely saadaan varmaan jo liikenteeseen. Ja siitä sitten teoreettisen viitekehyksen kimppuun. Sekin mua jo vähän polttelee, pääsisipä nopeammin sen pariin, että näkisi mitä siitä tulee. Jännittää kuin kunnon jännityskertomus kirjailijan aivolohkoissa... tai hieno hiekkakakku ämpärissä, jonka pohjalle on huolellisesti asetellut koristeita ja sitten keikauttaa kaiken ylösalaisin. Tule tule, hyvä kakku...

Osa tätä kaikkea jännä-jännää vatsan seudulla oli improvisaatioteatterin Mustaseepran harjoitukset, joissa olin mukana elämäni ensimmäistä kertaa. Aivan hysteerisen hauska tapa viettää maanantai-ilta myös jatkossa! Yllättävän menestyksekäs julkinen vapaa kirjoittaminen on saanut mut uskomaan, että kenties mulla on piileviä kykyjä myös muilla vapaiden taiteiden alueilla. Ja miksipä en menisi niitä testaamaan.

Kaltaisekseen tekee hyvä seura, jossa moka on lahja! Harkoissa mut kutsuttiin opiskelijakavereiden pyjamabileisiin, jonne suuntaan tästä suoraan. Hammasharja kassiin ja makuupussi kainaloon, Hannu Karhukin ehkä lähtee mukaan. Luvassa lystikäs ilta, sillä nyt on hyvä tärinä päällä.

Ihme ja kumma

There are only two ways to live your life.
One is as though nothing is a miracle.
The other is as though everything is a miracle.
-Albert Einstein-

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Elämä on täynnä pieniä ihmeitä. Kun vaan muistaisi ihmetellä niitä, niin kuin lapset. Joka ikinen päivä.

Ihmeellistä on muun muassa se, että kun Naisvuoren juurella sijaitsevalla Mikkelin työväentalolla pidetään konsertti tai tanssit, sitä kutsutaan työväentaloksi tai Töpäriksi, mutta kun siellä pidetään kokoomuslaisten puolivallattomat vaali-iltamat, se onkin nimeltään Naisvuoritalo.

Pieniä ihmettelemisen arvoisia ilmiöitä on listattu iloksemme myös seuraavalle sivustolle, joka kulkee nimellä Ponderables. Minua ne naurattavat joka kerta.

Mustia sukkia

Reilu vuosi sitten päätin luopua ikuisesta parittomien sukkien ongelmasta. Ratkaisin sen ostamalla kasapäin pelkkiä samanlaisia mustia nilkkasukkia. Harmi, että en ensin hankkiutunut eroon vanhasta sukkakannasta, sillä nyt sukkalaatikossa pyörii harmaita haalentuneita mustia sukkia ja mustia mustia sukkia.

Mustasukkaisuutta on liikenteessä laajemminkin. Aiheetonta, perusteetonta ja epäoikeutettua. Minä ainakin olen hyvin monesta ystävästäni todella mustasukkainen, tiedän sen. Tunne kohdistuu sellaisia tahoja kohtaan, jotka saavat nauttia ystävieni seurasta ja huomiosta päivittäin monia tunteja. Kannan kateellista kaunaa vähintäänkin muutamalle harrasteyhteisölle, yhdelle yhdistykselle, yhdelle yritykselle, yhdelle kaupungille ja yhdelle valtiolle.

Eilinen ystävänpäivä juhlintoineen paljasti, että myös minusta ollaan mustiksia, vaikken kenenkään oma olekaan. Sen kuuleminen on aina yhtä yllättävää ja jännittävää, kiusallisella tavalla myös imartelevaa. Reaktio on kovin alkukantainen, sukua evoluution kannalta merkittävälle lauman reviirin suojelulle. Jälkimodernissa yhteiskunnassa reviirin määrittäminen ei ole lainkaan enää yksinkertaista. Ja siksi onkin mielenkiintoista seurata, missä vaiheessa iloista iltaa myskintuoksuiset alfayksilöt alkavat piirtää territorioidensa rajoja uusiksi ja kummalle puolelle rajapyykkiä minä kulloinkin jään, vaikka itse pysyisin liikkumatta paikallani.

Ilta päättyi lopulta kuitenkin rauhallisesti ja kukin kasvoja menettämättä palasi omaa tietään omalle maallensa.

Elämme jännittäviä aikoja...

Rakkaudella Marsista

Hyvää tätä päivää, ystäväni!

Olette tärkeitä minulle myös vuoden jokaisena muuna päivänä. Toivottavasti muistaisin sen useammin kertoa. Tänä vuonna ystävänpäiväkorttirahat on lahjoitettu Marsin sydänkraatereiden, -ylätasankojen ja -hautavajoamien tuki ry:n hyväksi Eroon Eroosiosta -hankkeeseen.

Hän

Hän kiehtoo minua. Hän on karu ja rääväsuinen, mutta kummallisella tavalla viehättävä. Hänen kanssaan saan nauraa maha kippuralla ja posket kipeäksi. Viiltävä sarkasmi on hänenkin lempilajejaan ja puujalkoja veistelläänkin lisää sitä mukaa, kun tarina etenee. Hienointa on, että hän uskaltaa sivaltaa henkisesti takaisin ja välillä minäkin jään vain haukkomaan henkeäni hänen kielellisten nokkeluuksiensa edessä. Kuinka monilla hienoilla tavoilla toista ihmistä voikaan pilkata, kun välissä on luottamus! Hänen juttunsa ovat toisinaan tosi roiseja, eikä häntä vaimenna mikään muu kuin vielä astetta härskimpi läppä. Kiroilen itsekin kuin merirosvo hänen seurassaan. (Kunnes haastoin hänet peliin, jossa toista saa läimäistä aina, kun toinen kiroilee. Ei kasvoihin.)

Hänet on helppo yllyttää järjettömyyksiin ja hän on myös hyvä yllyttämään. Liian pitkille ja liian myöhäisille kävelyretkille, joiden päätteeksi ajaudutaan ravintolaan ja syödään/juodaan menetetyt kalorit heti takaisin. Hänen kanssaan kuunnellaan musiikkia ja katsellaan elokuvia, joita ei itse tulisi koskaan valinneeksi. Hänen kanssaan uskallan seikkailla hurjissa paikoissa, joissa ei oikeasti kannattaisi olla: tehtaiden nurkilla, hylättyjen rakennusten kulmilla, ratapihoilla, järven jäällä, metsässä, luolassa, ladulla...

Hänen kanssaan voi keskustella pitkät tovit yhteiskunnasta, politiikasta, moraalista, miehistä, naisista, salaatista ja sellerinjuurista, mistä vain. Hänen yleissivistyksestään ei voisi päätellä hänen koulutustaustaansa.

Olen ylpeä siitä, että olen saanut olla hänen ystävänsä. Hän on kuin täydellinen isoveli, jota minulla ei koskaan ollut. Tunnen suurta helpotusta siitä, että hänen asiansa alkavat järjestyä ja pitkän depression tunnelin päässä näkyy jo kirkas auringonpaiste. Hän kutsuu minua vitsaillen valmentajaksi ja omahoitajaksi, sillä tehtävänäni on ollut potkia häntä päähän ja tuoda todellisuutta vähän lähemmäs hänen jalkojaan. Muutama oikealla hetkellä esitetty oikea kysymys on auttanut häntä pohtimaan omaa tilaansa ja nousemaan takaisin jaloilleen. Eilen hän liittyi poliittiseen nuorisojärjestöön, johon hän tutustui sattumalta, kun erään järjestön aktiivitoimija tuli baarissa iskemään minua. Sen sijaan, että olisin torjunut toimijan suoralta kädeltä, esittelinkin nämä veikkoset toisilleen ja nyt heistä on tulossa ylimpiä ystävyksiä. Uskon, että työni hänen saattamisekseen aktiiviseksi kansalaiseksi on tehty.

Olen tuntenut hänet nyt kolme kuukautta. Ensin minua ärsytti hänessä kaikki. Nyt näen ystävässäni paljon vahvuuksia ja monia kiehtovia mielen ulottuvuuksia. Vielä ennen kuin neljäs kuukausi tulee täyteen, hän muuttaa täältä pois. Olen häneen kovin kiintynyt, enkä ehkä enää pelkästään ammatillisessa mielessä. Minun tulee häntä ikävä.

Onneksi maailma on pieni ja teknologia kehittynyttä.

Lisää huonoja esimerkkejä

Kirjauduin jokin aika sitten Mielipidemaailma käyttäjäksi. Siellä voi kyselyihin vastaamalla voittaa arvonnassa palkinnon itselleen ja sekä samanarvoisen lahjoituksen valitsemaansa kohteeseen. En ole selvittänyt tarkemmin organisaation luotettavuutta, minusta ajatus on kiva ja kannatettava. Sillä sipuli. Kriittisyys ja kyynisyys leikkivät keskenään toisella hiekkalaatikolla, ja minä saan rauhassa keskittyä kyselyyn vastaamiseen.

Taitaa olla tytöllä kyselytutkimusaihe vähän pinnassa, sillä suhtauduin puuhaan melko vakavaotsaisesti. Ensimmäinen kysymys särähti jo korvaan. Kysyttiin sukupuolta:

Mikä on sukupuolesi?

Mies

Nainen

Vaihtoehdot eivät mielestäni olleet riittävät. Käsittääkseni siitä puuttuu kohta jokin muu. Mutta kysely jatkui vielä heikommin. Seuraavaksi tiedusteltiin ammattia:

Mikä on ammattisi?

Akateemisesti koulutettu

Opiskelija

Työelämässä

Työtön/työnhakija

Eläkkeellä

Teen kotitöitä

Vammainen

Mikäs ihmeen luokittelu tuo tuollainen on? Tekisi kyllä mieli ottaa yhteyttä kyselynlaatijaan ja vaatia perusteluita tuolle valinnalle. Juuri tänään luin aamupalaksi Hirsjärven ja kumppaneiden Tutki ja Kirjoita-opusta, jossa korostettiin sitä, kuinka luokkien tulee olla kattavat ja toisensa täysin poissulkevat. Näistä vaihtoehdoista saattoi kuitenkin valita vain yhden. Tutkija elää ilmeisesti jossakin täysin tästä yhteiskunnasta erillisessä tynnyrissä, jossa akateemisesti koulutettu ei koskaan jää eläkkeelle, vammainen ei voi olla työelämässä, eikä opiskelija ole työnhakija.

En käsitä. Pitää kai vain myhäillä tyytyväisenä, että ainakaan juuri tätä virhettä en omaan lomakkeeseeni tee. Toivottavasti. Koska muuten se olisi noloa.

Entisistä ja nykyisistä rakkaista

Sain viikonloppuna osakseni lämpöä, läheisyyttä ja pelkästään hyvää energiaa. Intoa täynnä kuin ilmapallo aloitin tänään opinnäytetyön kyselytutkimuksen laatimisen. Sain aamulla webropol-tunnukset ja kaivoin tutkimusmenetelmäoppaan muutaman vuoden takaisesta muuttolaatikosta.

Totesin melko pian, että ennakkokäsityksestäni poiketen minulla ei ole minkäänlaista tilastotieteen osaamista. Ei siis kerta kaikkiaan lainkaan. Pitäisi olla suurella vaivalla hankittu, satunnaisesti valittu otos perusjoukosta ja sitten ristiintaulukoidaan ja analysoidaan korrelaatiokertoimia. Olimme aikoinaan hyviäkin ystäviä normaalijakautuman ja keskihajonnan kanssa. Minä ymmärsin heitä ja he pitivät siitä, kuinka minä heihin suhtauduin. Nyt huomaan, että tiemme ovat selvästi eronneet. En ollut heitä edes tunnistaa, kun tapasimme pitkästä aikaa.

Onneksi valitsin jo aikaa sitten lähestymistavakseni kvalitatiivisen tutkimuksen. Yksinkertaista ei ole yhteiselo tämän uudenkaan kumppanin kanssa. Valmiit luokittelut eivät lukemani kirjallisuuden valossa ole kovin hyvä lähestymistapa, kun tutkitaan vapaaehtoisten motiiveja, kuten tavoitteenani tässä työssä on. Vastaaja ei ole mahdollisesti koskaan aiemmin pysähtynyt ajattelemaan syitä toimintansa taustalla ja valmiit vaihtoehdot rajaisivat motiivien mahdollisuuksien avaruutta liiaksi. Avoimet kysymykset houkuttelevat näennäisessä helppoudessaan, sillä niiden kautta saisin työhöni kuulumaan sen osallisuuden äänen, jonka sulosointuja niin mielelläni kuulisin. Pian käsissäni on kuitenkin sekaisin eri vastaajien kymmeniä värikkäitä ja polveilevan rönsyileviä lainauksia, joiden kanssa menee kärsivällisyys. Miksei kukaan sano täsmälleen sitä, mitä minä haluaisin kuulla? (Täytyy tätä tutkijan objektiivisyyttä vielä vähän harjoitella...) Tulen myös melko varmasti kompastumaan vastaaviin rakkaan äidinkielemme koukeroihin, kuten klassisissa survey-tutkimusesimerkeissä: Oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi? tai Oletko yrittänyt lopettaa tupakointia?

Suhteeni tutkimusmenetelmiin ovat aina olleet lyhyitä, mutta intohimoisia. Taitaa olla edessä räiskyvä kevättalvi, joka päättynee haikeaan, mutta helpottuneeseen eroon.

Tappaa se

Uutinen pysäytti.

Joka viides keuhkosyöpään kuollut nainen ei ollut koskaan polttanut tupakkaa. Keuhkosyövän viemistä miehistä 8% oli tupakoimattomia. Tulos nojaa vahvaan aineistoon - atlantinyliseen tutkimukseen osallistui miljoona ihmistä. Johtopäätös on kiistämätön: tupakka tappaa - myös toisen käden kautta, passiivisesti nautittuna kärsittynä.

Harvasta asiasta tunnen näin vahvasti, mutta tässä kohtaa olen kategorisesti ja johdonmukaisesti ahdaskatseinen, ennakkoluuloinen, intolerantti ja tuomitseva. Olen aina vihannut tupakkaa ja inhonnut tupakoitsijoita. Asennettani on pelkästään vahvistanut oman isäni sairastuminen keuhkosyöpään. Kaksoisveljelleni sekään ei ollut vielä riittävä todiste, hän vain edelleen jatkaa sauhuttelua. Välitän hänestä kovasti ja tekisin melkein mitä tahansa saadakseni hänet lopettamaan.

Minun mielestäni tupakointi tulee tehdä mahdollisimman hankalaksi, vaikeaksi, kiusalliseksi ja monimutkaiseksi. Kotonaan tehköön jokainen mitä lystää, mutta julkisilla paikoilla kenelläkään ei ole oikeutta vaarantaa muiden terveyttä. Pidän tästä vallitsevasta yhteiskunnallisesta tupakointikeskustelun sallimattomasta sävystä. Onneksi jo kesäkuun alussa tulee voimaan uusin stm:n asetus ravintoloiden tupakkakopeista, joita koskevat vaatimukset ovat niin tiukat, että monet ravintoloitsijat lähettävät asiakkaansa mieluummin pakkaseen tupruttelemaan. Oikein! Tiukentuvan lainsäädännön mukaan koppeihin ei tarjoilla ruokaa, eikä juomaa, eikä siellä saa olla pelejä. Mahdollisimman kurjaa sen olla pitää. Siellä voisi keskustelemisenkin kieltää. Hiljaisuudessa voisivat pahoja tekojaan pohtia. Jokaisen syöpäsopin kattoon voisi maalata kattomaalauksen, joka koskettavuudessaan vetää lähes vertoja Sikstuksen kappelin koristelulle.



Miettikööt sitä siellä syöpäkääryleitä sauhutellessaan...

Elämää jääkaapissa

Tänään löysin jääkaappini kätköistä todella monipuolisesti vanhentuneita maitotuotteita. Viimesyksyinen tuorejuusto, kaksi kermaviiliä tammikuun alulta, maustamatonta jogurttia kuun puoliväliltä ja kookosmaitoa muutaman viikon takaa. Violassa kasvoi jo reippaasti karvaa ja pieni, vihreä, pitkälle kehittynyt homesivilisaatio oli juuri aikeissa vaatia äänestysoikeuksia. Olin suvaitsematon, enkä tukenut tämän vähemmistöryhmän kansalaisliikettä.

Pitäkööt seuraa toisilleen pihalla biojäteastiassa. En olisi juttukumppaneita tarvinnutkaan. Happamia, sanoi kettukin pihlajanmarjoista.

Riemunsäkeneitä sydämessä

On ja ei

On sanoo: onko, onkohan?
ja epäily masentaa maailman.
Ei sanoo: eikö, eiköhän!
ja näemme vuorten siirtyvän.
-Lauri Viita-

Minulla oli tänään erinomainen päivä.

Hyväntuulinen auringonpaisteinen aamuherätys. Koululaisten kanssa taiteen parissa vietetty riemukas aamupäivä. Ihania nuppusia! Lounaaksi aivan erinomaista kermakanakastiketta omalla kampuksella (1,80€). Hyvää ja edullista! Lyhyet päiväunet nojatuoliin pesänsä tehneessä auringonsäteessä. Iltapäivällä antoisa ja innostava palaveri opiskelijakunnan hallituksen kanssa opinnäytetyöstäni. He olivat siitä hirmu innoissaan ja niinpä minäkin innostuin uudelleen! Kotimatkalla loistavia levyjä kirjastosta: Ella Fitzgeraldia, Judy Garlandia, Duke Ellingtonia, Luis Armstrongia. Kotona muromysliä ja bulgaria-jogurttia. Puhtaat lakanat pölypunkittomaan sänkyyn, peitot ja tyynyt olivat koko päivän parvekkeella yli -20° pakkasessa. Neulon vähän, kunnes tunnen oloni raukeaksi ja kömmin vällyihin.

Päivä paketissa!

Kiitävi aika

Eilen ostin tosi siistit metallikehykset minun Hiroshigelle ja Hokusaille. Eihän nämä japanilaiset puupiirrosjäljennökset olekaan ollut mulla kun vasta nelisen vuotta. Sain suurta mielihyvää ripustuskoukkujen kiinnittämisestä. Minä niin kovin pidän oikeiden työkalujen käyttämisestä. (Koululla valmistelin erästä lasten taideprojektia ja leikkasin kuviosahalla vanerista 50x50cm palapelin. Se oli lystiä!) Siitä tulee niin kaikkivoipa olo. Nyt kotini näyttää taas hitusen enemmän kodilta, mikä ei tietenkään haittaa. Asunhan täällä vielä ainakin muutaman kuukauden.

Lisäksi puhuin tunnin puhelimessa entisen poikaystäväni kanssa. Hän pyysi minua daamikseen maisteripromootioonsa. Ikivanhan etiketin mukaan promovendin seuralaisen pukukoodiin kuuluu valkoinen pitkä iltapuku, valkoiset kengät ja valkoiset käsineet, vähän niin kuin morsiamella. Promootioperinteen mukaisesti maisteriksi promovoitavan seuralainen solmii myös laakeriseppeleen Seppeleensitojaisissa. Kieltäydyin kunniasta kohteliaasti, sillä koko tapahtuma kuulosti melko kummalliselta ja enemmänkin sellaiselta avovaimon tai kihlatun velvollisuudelta. Jos minä olen hänelle lähin vastine sellaista, niin se on voi-voi. Eihän meidän erostakaan ole kuin kolme ja puoli vuotta.

Niin ne vuodet vierähtävät.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Olipa jännittävä viikonloppu. Olin paimentamassa kummipoikaani sisaruksineen, kun serkkuni miehineen lähti viikonloppulomalle.

Ensin hiukan lapsista. Poika on 1,5-vuotias enkeli, joka syö kaikkea, antaa pukea, pitää vaipanvaihdosta, menee itse päiväunille, kun häntä väsyttää ja leikkii ominpäin. Sanalla sanoen vaivaton. Uusia sanoja tulee koko ajan, hän toistaa kaiken heti kuin pieni suloinen papukaija. Käsitteiden merkitys on hänelle vielä hiukan hämärä, minäkin sain kunnian olla 'äitimami', olinhan tilapäisesti lauman ensisijainen naispuolinen hoitaja.

Hänen 7-vuotias isoveljensä on lähes päinvastainen: itsepäinen ja omatahtoinen, temperamentiltaan korkeasti aktiivinen, matalasti häirittävä ja korkeasti sensitiivinen, jolle sanalliset ohjeet menevät perille vain, jos kumartuu lapsen korkeudelle, ottaa molemmista olkapäistä kiinni ja katsoo samalla silmiin.

Heidän toinen isosiskonsa on 9-vuotias sarkastinen pikkunero, joka lukee ja laskee keskivertoa sujuvammin, soittaa huilua ja muun muassa säveltää omia kappaleita. Neiti käyttää kiltin tytön mainettaan häikäilemättä hyväkseen ja sälyttää syyn kuin syyn muiden sisarusten harteille.

Lapsikatraan vanhin on 12-vuotias tyttö, jolle pikkuinen veli on maailman rakkain olento. Isosisko hoitaa lasta mustasukkaisesti kuin omaansa, päästä varpaisiin. Hän joutuu usein kahnauksiin pienempien sisarusten kanssa ja vanhimpana saa usein syyn suotta niskoilleen. Murrosiän kynnyksellä hän kaipaisi paljon enemmän huomiota ja hakeekin sitä nyt pikkuisesta huolehtimalla.

Vauhtia riitti siis talossa, jossa näiden lasten lisäksi oli kolme riehakasta kissa, jotka sähisi toisilleen ja juoksi ympäriinsä. Koira sai olla ulkona lämmitetyssä kopissaan, joten siitä ei onneksi ollut sen enempää harmia. Tein oikein hyvää ruokaa ja leikitin kivoja ja opettavaisia leikkejä. Toisinaan kärsivällisyys oli todella koetuksella, kun lukuisista toistoista huolimatta ohjeet eivät menneet perille. Harmitti, kun en välillä osannut olla positiivinen aikuinen, vaan alennuin väsymyksen vuoksi kiukuttelemaan lapselle takaisin samanlaisella äänenpainolla. Paremmin se lapsi minua olisi kuunnellut, jos olisin vain koskettanut olkapäätä ja madaltanut ääntäni.

Kärsivällisyyttä ja neuvokkuutta vaati myös yöllinen poikkeustilanne. Aamuyöllä neljän maissa alkoi kuulua helvetinmoista jylinää, jyrinää, tärinää ja tärskettä. Ikäänkuin 18-vaunuinen rahtijuna olisi yllättäen liikkunut yläkerrassa. Paikansin sen pian lämminvesivaraajaksi ja lyhyen puhelinneuvottelun tuloksena löysin sähkötaulusta pumppuhuoneen sulakkeen, irrotin sen ja sain metelin seis. Ihmeellistä kyllä, kukaan lapsista ei edes herännyt ääneen. Onneksi serkkuni oli vasta hetkeä aiemmin palaillut hotellille, joten hänenkään yöunensa ei tästä yöllisestä puhelusta häiriintynyt.

Aamulla ei sitten tullutkaan kuin kylmää vettä liruttaen. Vesipumpun sähkömoottori oli leikannut kiinni ja siitä johtuen putkissa kiertänyt ilma oli saanut lämminvesivaraajan pois tolaltaan. (Tämän opin kantapään kautta, mutta minusta myös kasvatusalan koulutusohjelmissa kuuluisi olla jonkin verran insinööriopintoja.) Hain turvapaikkaa itselleni ja lapsille heidän mummolasta, minun kummitätini luota, jossa oli jo valmiiksi heidän kolme serkkua hoidossa. Perhepäivähoitajana hänelle suuret lapsilaumat olivat arkipäiväistä, joten loppupäivä seitsemän lapsen kanssa sujuikin ihan rattoisasti.

Yleensä lapsenvahdeille jätetään jääkaapin oveen toimintaohjeita monenlaisia tilanteita varten. Vaikka kuinka tarkkaan koitin katsoa, en kyllä nähnyt mainintaa LVI-järjestelmän toimintahäiriöistä. Vaikka kriisitilanteesta päästiin yli ihan kunniakkaasti, eikä lapsillekaan jäänyt kai mitään traumoja, aion visusti välttää lisääntymistä. Myös omakotitalon ja monimutkaisen kiertovesilämmitysjärjestelmän hankkiminen lykkääntyy ainakin vielä viidellätoista vuodella.

Toisaalta tunnen olevani kovin elossa. Adrenaliinimyrsky saa ihmeesti ihmiseen potkua. Tästä kun selvisin, niin nyt taas selviän ihan mistä tahansa.

Oivaa asiakaspalvelua

Liian usein ihmiset kertaavat toisilleen, kuinka suuria vääryyksiä he ovatkaan kohdanneet. Koska tunnen luontevaksi tehtäväkseni toimia lähiympäristöni hyvän mielen lähettiläänä, aion jatkossakin kertoa mukavista asioita, joita minulle on tapahtunut. Olen nimittäin viime aikoina saanut olla erinomaisen asiakaspalvelun kohteena.

Alkuviikosta VR tarjosi erinomaisen jännittäviä elämyspalveluja. Pendolino Kuopioon jäätyi jo hiukan Kouvolan pohjoispuolelle Hillosensalmen suljetun aseman pihapiiriin. Ensin hyytyi vauhti, sitten hiljeni ilmastointi ja lopulta sammuivat valot. Sähkövika pääkytkimessä. Istuimme tunnin pimeässä maanantai-illassa keskellä metsiä, minkä jälkeen perässämme tuleva IC ajoi viereisille raiteille ja koko ihmislasti siirrettiin metrisen lumihangen kautta uuteen kulkupeliin. Itse jättäydyin viimeisten joukkoon, jolloin ovelta ovelle askellettu polku oli jo hyvin tasainen. Kenkäni eivät kastuneet siis lainkaan. Minusta reissu oli pelkästään kiehtova ja huvittava. Harmi, että kaikki eivät suhtautuneet kokemukseen yhtä sopeutuvasti, vaan lietsoivat tarpeetonta tappiomielialaa.

Tällä viikolla talvinen aurinko paistoi kirkkaasti ja lupaili kauniita säitä myös jatkossa. Huomasin kadottaneeni vanhat aurinkolasini ja menin tsekkaamaan hintoja liikkeissä. Silmäasema tarjosi tosi edullisesti aurinkolasit vahvuuksilla, 79€ linsseineen ja kehyksineen. Yleensä tällaisista linsseistä saa maksaa kolmisen kymppiä kappaleelta ja kehysten hinnat liikkuu sadan toisella puolen. Sama mukava myyjä myi minulle vuosi sitten nuo nykyiset silmälasini, jotka ovat tuottaneet niin kovasti iloa ja riemua minulle ja kanssaihmisilleni, jotka nykyisin tunnistan myös kaukaa.

Koska Kelan opintotukiratkaisutyö tehdään niin tarkkuutta ja aikaa vaativalla tavalla, saanen pian opintotukea myös tammikuulta ja näin ollen helmikuun budjetissani on liikkumavaraa edellä mainittujen aurinkolasien verran. Hankinta lisännee hyvinvointiani merkittävästi tavoilla, joita ei voida vielä edes ennustaa. Saattaa olla, että lasien hankkiminen kannustaa esimerkiksi lisääntyvään talviulkoiluun. Toisinaan voi olla tarpeellista pystyä liikkumaan kaupungilla tunnistamattomana. Tai vaikkapa kampuksella. Ei niin, että opiskeluyhteisössäni olisi tarpeellista piiloutua, mutta en haluaisi, että opinnäytetyöohjaaja tulee kysymään, että miksei ole saanut vieläkään mitään luettavakseen... Hyvää palvelua se olisi sekin...

Kannustavia uhkauksia lähimmäisiltä otetaan vastaan!

Edit: Tasan 24 tuntia tilauksen jättämisestä sain silmäasemalta tekstiviestin, jossa kerrottiin lasien olevan valmiit. Vau. Näin pidetään asiakkaat tyytyväisenä.