keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007

Kaikki ei kuulu mulle

Tänään olin äärilaitojaan myöten täpötäydessä auditoriossa. Päivänpolttavana aiheena oli kuulo. Syy iltapäiväseminaarin yleisömenestykseen oli se, että paikalla ei ollut teemasta huolimatta ainuttakaan kansanedustajaehdokasta. Ei edes korvapuolueesta.

Keskussairaalan audiologian yksikkö ja Kuulonhuoltoliitto yhdessä paikallisen kuulonhuoltoyhdistyksen kanssa järjestivät tämän erinomaisen luentotilaisuuden muuten mallikkaasti, mutta eivät olleet osanneet varautua siihen, että paikalle saapuva kansa täyttäisi kaikki penkit, kaikki portaat, koko takaosan ja silti osa jää ulkopuolelle. Osallistujien keski-ikä kieppui 75 vuoden tienoilla. Tunsin siis (taas) olevani hiukan väärässä paikassa. Kuka ei kuulu joukkoon...?

Minulla on lievä kuulonalennus oikeassa korvassani. Se on niin lievä, että en ole sitä koskaan tutkituttanut. (Etenkään, kun kouluterveydenhuollossa minua pientä kohdeltiin huoleni kanssa niin vähättelevästi. Ei siellä mitään näy, sanoivat ja nauroivat päälle.) Huomaan kuulon heikentymisen kuitenkin arjessani.
Nostan puhelimen automaattisesti paremmalle korvalle, vaikka tunnepuhelut puhunkin oikealla korvalla, se kun on näet yhteydessä vasempaan aivopuoliskoon. Käännän paremman korvani automaattisesti puhujan suuntaan. Katson puhujan huulia ja yritän arvata. Ärsyynnyn, jos puhuja peittää suunsa kädellä tai puhuu hupparinsa sisään. Valoisassa "kuulen" siis kyllä, mutta hämärässä huonommin.

Ryhmäkuuntelutilanteissa joskus väsyn ja turhaudun, luovutan ja vetäydyn. Inhoa kaikkea taustahälyä ja melua, jos minun pitää kuunnella. Illanvietto porukalla hämärässä meluisassa ravintolassa on minulle sosiaalinen painajainen. Luennoilla suhtaudun töykeästi supattajiin ja sipittäjiin. Tarvittaessa paimennan itse ryhmän hiljaiseksi, jos opettajasta ei ole siihen. Ajatelkaa, miten vakavasti minä suhtaudun aiheeseen, eikä minun vammani ole edes "todellinen". Entäpä ne, joiden kuuloaisti on kokonaan kojeen varassa? Liian usein näkee tapahtumia, jonne on järjestäjien puolesta varattu mikit ja induktiosilmukat, mutta esiintyjä ei halua mikkiä (oman epävarmuutensa takia) ja sanoo että "kyllähän mun ääni varmaan kuuluu." Silloinpa se ei kulje silmukan kautta kuulokojeeseen, jolla puheen voisi kuulla ilman ympäristön häiriöääniä. Yhtä hyödyllinen on kuulokoje, joka lepää
vanhuksen piirongin laatikossa. Ei se lipasto kuule sillä yhtään paremmin. Turhaanpa oli nekin apuvälineet sitten hankittu.

Kuulon heikkeneminen on vaikea asia itsetunnolle, eikä sitä haluta myöntää itselle, sillä se liitetään usein vanhenemiseen. Mutta miksi silmälasien hankkiminen on niin paljon helpompaa kuin kuulokojeen?
Kuulovammassa on se kurjuus, että siitä hermostuu molemmat osapuolet. Tietenkin se, joka ei kuule ja joutuu arvailemaan ja pyytämään toistoa, mutta myöskin se, joka joutuu toistamaan ja tulee väärinymmärretyksi kerta toisensa jälkeen. Huumorilla pääsee pitkälle, mutta aina sekään ei tahdo riittää.

Joukossamme on paljon huonokuuloisia. Joka kymmenes väestöstämme on sellainen, jolle huonosta kuulosta haittaa. Kuulo on helppo menettää, mutta lähes mahdoton saada takaisin. Suojelkaa omaanne, kun se teillä vielä on. Ja ottakaa huomioon huonokuuloiset omassa ympäristössänne, mitä ikinä teettekään. Kyllä se teidänkin asianne on.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Katsoin oikein tarkkaan kaikkien uudessa Imagessa esiteltyjen mikkeliläisten kulttuurivaikuttajien kasvot, mutta ei, sinua ei siltä löytynyt. Mitä tapahtui? Myöhästyit kuvauksista?

Tesalon kirjoitti...

Joo, myöhästyin. En ehtinyt tulla mikkeliläiseksi kulttuurivaikuttajaksi jutun tekohetkeen mennessä.

Itse en olisi juttua huomannut vielä aikoihin, sillä minä nautin Imageni artikkeli kerrallaan, yhden jutun päivävauhtia, jotta se riittäisi koko kuukaudeksi... Parempaakaan ruokapöytäseuraa kun ei tästä taloudesta löydy.