Mulle tarjottiin taas töitä. Niin kauan niitä on kai tarjolla, kunnes voisin oikeasti ottaa jonkun vastaankin. Mutta luulenpa, että sillä sinisellä sekunnilla kaikki paikat maailmassa on täytetty ja minä jään kieppumaan jouten tyhjän päälle kuin orpo piru.
Kyse olisi lukukauden loppuun jatkuvasta kuvaamataidon opettajan sijaisuudesta ala-asteella. Varsinainen kuvisopettaja on ollut kahdeksan vuotta (!) sairaslomalla. Lapset ovat kuulema yllättävän mukavia ja samoin opettajakunta. Työmatkaa olisi reipas kilometri. Tuntipalkka on reilu, kahden viikon töillä tienaisi yhden kuukauden opintotuet. Tunteja olisi neljästi viikossa, muutama tunti kerrallaan. Juuri niin vähän, että annan itselleni luvan kuvitella, että oppari edistyisi siinä rinnalla samaa tahtia. Viikko aikaa miettiä. Hemmetti.
Mutta minustako opettajaksi? Olihan se lapsuuteni toiveammatti, mutta ehkä jotkin toiveet kannattaa säilyttää vain toteutumattomina. Toisaalta se voisi olla kivaakin. Kuviksestahan kaikki lapset aina tykkää - paitsi ne, jotka sitä vihaa. Voisin samalla korjata yhden maailman vääryyksistä ja näyttää universumille, että voisin olla kannustava kuvisope, vaikka omani aikoinaan aiheutti yhdelle jos toisellekin lapselle pysyviä piirtämiseen liittyviä ahdistustiloja. Minähän voisin olla siinä jopa tosi hyvä.
Elämä on valintoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti