Minulla on nyt omat lumikengät. Toiset saan lainaksi kotopuolesta. Vihdoin voin kutsua ystävän puhnaamaan hangessa kanssani. Saimaata pitkin pääsee tästä vaikka minne. On se sen verran ulottuvainen lätäkkö. Lumikenkäily on oikein hauskaa ominkin päin, mutta kaksin aina kaunihimpi. Että tervetuloa vaan kylään.
Kenties voisin liittyä lumikenkineni liittyä johonkin lähiyhteisön tavaranlainausosuuskuntaan. Ilmeisesti minun pitää kuitenkin perustaa sellainen ensin. Minua ilahdutti uutinen eräästä pikkukunnasta, jossa kirjastosta sai lainata kirjojen ja levyjen lisäksi myös kävelysauvoja ja käsipainoja. Pari vuotta sitten asuin talossa, jonka asukastoimikunnalta sai lainaksi panttia vastaan ompelukonetta, akkuporakonetta, silitysrautaa ja lautaa ja kaikkea muutakin hyödyllistä. Samaisessa talossa kierrätettiin myös aikakauslehtiä. Kun toi rappukäytävän laatikkoon lehden, sai viedä kotiinsa luettavaksi myös yhden. Aivan nerokas systeemi. Yhden lehden tilaushinnalla sai tavallaan monta, joskin vähän viiveellä.
Ajatus siitä, että asukkaita yhdistää jokin muukin kuin osoitteen alkuosa teki minut todella iloiseksi. Lisäksi lohduttava oli toive siitä, että kaikkien ei ole pakko haalia tarvikkeita ja työkaluja, joita tarvitaan mahdollisesti kerran vuodessa tai harvemmin. Maatalon tyttönä kaipaan asuinpaikkaan liittyvää yhteisöllisyyden tunnetta, jota kaupungista löytää harvemmin. Alan hetki hetkeltä tuntea yhä vahvemmin vetoa sitä kunnanvalloitusideaa kohtaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti