Olisipa useammin yhtä hyväntuulisia ja huolettomia viikonloppuja. Ensin näytti siltä, että viikonvaihde vie minua Karjaalle, Turkuun ja Valkeakoskelle. Lopulta tämä taisikin olla ensimmäinen kokonainen viikonloppu Hämeessä sitten tupareiden.
Perjantai-iltana illallistin hurjan hauskassa seurassa. Koolle oli kutsuttu Hämeenlinnan Jaala-jaoston perustamiskokous. Toimintasuunnitelmaa hahmoteltiin innokkaasti ja erityistoimialaksi kristallisoitui erinäiset ruoka-, juoma- ja muut ruumiin- ja hengenkulttuurien alalajit. Jaoston seuraavan kokouksen asialistalle kiipesivät ainakin ponnekkaat oluenjuontipyrkimykset vaihtelevissa kohteissa ja potentiaalinen ekskursio Ilmakitaran MM-kisoihin.
Lauantaina sain luokseni harvinaisen vieraan. Vanhan ja kaivatun ystävän, jonka kanssa sain jakaa päivällisen, päiväkävelyn, päiväunet, pullon punaviiniä ja pähkinäsuklaata. En ole ehkä vielä koskaan nauttinut kiireettömyydestä ja kotoisuudesta tässä kaupungissa niin täysin rinnoin kuin nyt. Se oli tärkeää. Monin tavoin.
Sunnuntaina suuntasin Polon kanssa katsomaan poikasia ja tyttösiä. Piskuiset veljekset A ja B ovat päässeet kasvamisen vauhtiin ja kumpikin heistä painaa jo yksin sen, mitä vielä kahdeksan viikkoa sitten yhteensä. En osaa edes kuvitella, kuinka hentoisia piiperöisiä he ovat olleet syntyessään, kun vieläkin heitä pitää käsitellä aivan uskomattoman varoen. Hellästi, mutta määrätietoisesti. Kaikki osat kun ei heissä ole vielä ihan valmiita, olihan varsinainen laskettu aika vasta hiljattain. Pääsin auttamaan syöttämisessä ja kyllä siinä herkistyy kuuntelemaan sen pienen nyytin olemusta ihan eri tavoin kuin isompien vauvojen kohdalla. On se vaan niin pieni. Pelotti suorastaan olla vastuussa sen lyhyen hetken, kun pieni poika oli minun kädelläni ja olallani. Hengittäähän hän nyt varmasti? Eihän nivelsiteet veny, jos nostan näin? Onhan selkä pyöreänä? Eihän pää retkota? Reipasta isosiskoa syötin, pesin ja puin paljon reippaammin mielin. Yli vuoden vanha on jo niin vankkaa tekoa, että se kestää jo normaalia käsittelyä.
On ne ihania. Ja sillä tavalla mukavan lähellä, että voin ihan iltasellakin käydä auttelemassa. Hyötysuhde on molemminpuolinen: Heillä on minussa yksi käsipari lisää pyykki- tai tiskivuoren kimppuun, imurin tai mopin varteen ja minä saan lapsenhoitokiintiöni täyteen. Eipä ala omien hankkiminen tuntua ajankohtaiselta turhan pian.
Ystäväni huomautti minun aikuistuneen. Olen kuulemma entistä napakampi. Kaipa vakiintumista voi tapahtua myös yksilölle? Ei kai siihen kumppania tai jälkeläisiä tarvita? Ja eihän vakiintuminen tarkoita samaa kuin vakavoituminen, kangistuminen, jämähtäminen tai kahliutuminen? Kuinka sitoudutaan paikkaan, jos haluaa samalla olla vapaa? Taitaa olla ikuisuuskysymys...
Wolde ye bothe eate your cake and have your cake?
The Proverbs & Epigrams of John Heywood, 1562
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti