Vähään aikaan ei ole tämä elämä tuntunut sellaiselta, että voisin sanoa olevani tyytyväinen. En pääse tarpeeksi usein tekemään niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Hirmu vaivattomasti ihmiset neuvovat, ettei työtä pidä ottaa henkilökohtaisesti, eikä työasioiden pidä antaa vaikuttaa yksityiselämään. Kuuluu viettää tasapainoista vapaa-aikaa läheisten ja ystävien kanssa. Entä, jos ei osaa? Entä, jos ei ole mitään muuta?
Missä opetetaan uusia työntekijöitä omaksumaan hälläväliä- ja mä oon vaan töissä -asenne? Kuinka kyynisyyttä ja näköalattomuutta harjoitellaan? Millä konsteilla sitoutunut puurtaja murretaan sitoutumattomaksi puuhastelijaksi? Jossain kai näitä taitoja koulutetaan, sillä maailma tuntuu olevan sellaisia työntekijöitä pullollaan. Kaipa parhain polku kulkee keskiväylää - kultainen keskitie, tuo kaikkien puolivillaisten kädenlämpöisten kompromissien äiti.
No onhan elämässäni paljon ilonlähteitä, vaikkei kaikki olekaan saatavillani päivittäin. Ystäviä, sukulaisia, pikkuisia ihmisiä, erikoisia intohimoja ja outoja mielenkiinnon kohteita. Onnekseni elämääni tupsahti oikein mainio vanha ystävä ja uusi tärkeä ihminen, jossa on aineksia enempäänkin. Tänään annoin hänelle (käytännön syistä) avaimen asuntooni. Ajatuksissani hänellä on ollut vapaat kulkuoikeudet jo pidempään. Aika hurjaa ja hienoa.
Ehkä minunkin on aika tehdä jotakin konkreettisia ratkaisuja kohentaakseni henkilökohtaista viihtyvyyttäni. Tosi sulavasti muutkin ihmiset lähtee ja toiset palaa. Miksen minäkin? Riemun lähtöön on valmistauduttu henkisesti jo jonkin aikaa, ja nyt näyttää siltä, että kävi kuinka tahansa, niin entisellään eivät asiat jatku. Mikäs siinä. Muutos tuskin voi olla pahasta. Mikäs minuakaan enää missään pitelee?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti