Eräs blogini innokas ihailija uhkasi päivittää omaa blogiaan vasta, kun minä olen päivittänyt omaani. Suostun kiristyksen uhriksi häiriintynyt hymy kasvoillani, sillä tässä vaihtokaupassa ei kukaan voi hävitä. Taattua laatua pilkkahinnalla.
Ei olisi pitänyt lopettaa. Kynnys kirjoittamisen aloittamiseen on noussut päivittäin. Aluksi jätin blogin pitämisen vedoten kiireeseen ja aiheiden vähäpätöisyyteen. Pian syyksi nousi liian synkät, mielen tasapainoa järkyttäneet ajatukset. Lisäksi sekä vaalit että työasiat aiheuttivat sellaista päänvaivaa, josta en kauheasti halunnut kylillä huudeltavan, joten päätin olla sanomatta niistä mitään. Lopulta elämän raskaus alkoi tuntua niin perinpohjaisen henkilökohtaiselta ja salassa pidettävältä, ettei tuntunut sopivalta kirjoittaa mistään, mikä olisi ollut oikeasti merkittävää. Ja kun oikeista asioista ei voinut puhua, ei pinnallisista ilmiöistäkään tehnyt mieli jutustella. Syksy tuli ja otti omansa, kosketti ja satutti, upotti ja lopulta nosti taas pinnalle.
Kirjoittelin kuitenkin vähän sinne tänne, jonnekin. Keräsin päivittäin huomioita ympäröivästä maailmastani lapuille ja kalenterin väliin. Mustan muistikirjani takaosa alkaa vähitellen täyttyä tukisanoista ja iskulauseista (vrt. punchline). Jossakin vaiheessa kirjan takaosa tulee kai takaperin vastaan, kun tavanomaiseen käyttösuuntaan kirjoitetut muistiinpanot jatkavat vääjäämätöntä kulkuaan kohti takakantta. Tavoitteena on purkaa niitä tuherruksia sieltä tänne, vielä jonakin päivänä. No, vähän kerrassaan.
Siitä on siis miltei tasan 12 viikkoa, kun olen viimeksi kirjoittanut teille. Äkkiä se hurahtaa kolme kuukautta. Siinä ajassa pirstoutui palasiksi lähes kaikki, mitä olin lähitulevaisuuteni varalle suunnitellut. Tässä vaiheessa vuotta minun piti olla jo jossakin aivan toisaalla, mutta toisin kävi. Oikeastaan vasta nyt olen saanut osat kerättyä kokoon, mutta kasaanliimatusta ei saa uuden eikä vanhankaan veroista.
Takana on noin 605 päivää Hämeenlinna-elämänvaihetta, ja aamukammassa olisi tällä haavaa 150 piikkiä jäljellä. Koska sataviisikymmentäpiikkinen kampa olisi ehkä hieman epäkätevä peilin edessä, taidan perustaa sellaisen monivitamiinihivenainekalenterin. Syön purkista yhden kapselin päivässä, kunnes purkki on tyhjä. Sitten on aika tehdä jotain aivan muuta. Kalenterin terveyttä edistävä vaikutus on monitahoinen. Maisemanvaihto tekee vähintäänkin yhtä hyvää kuin koko aakkostollinen vitamiineja yhteensä.
Ihmisellä on hyvä olla konkreettisia etappeja ja tavoitteita. Ajatuksesta innostuneena avasin sivulle Tänään jäljellä -laskurin, jonka scriptin soveltaen lainasin tarkoitukseen sopivasta lähteestä. Laskurista voin seurata samalla, että olenko muistanut ottaa kaikki vitamiinit.
Tilanteen kehittymisestä raportoidaan täällä, jos muistetaan. Toivottavasti kerrottavanani on kuitenkin ensisijaisesti jotakin mielenkiintoisia kuulumisia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Oli kiva lukea tekstiäsi pitkästä aikaa, vaikka vähän synkähköjäkin ajatuksia sieltä rivien välistä taitaa kummuta.Nyt tuntuu että mulla olisi sulle paljon sanottaavaa kaikesta, mutta ehkä säästelen sanoja virkumpaan olotilaan :) Sen vain halusin sanoa, että toivon, että se iloinen ja optimistinenkin Terhi on vielä olemassa ja enää 141 päivää jäljellä, thihi! Kiva olisi nähdäkin tässä joskus JAKSELEHAN SIELLÄ :o)
Lähetä kommentti