Päätin aamulla ennen töihin menoa pistäytyä nopeasti vielä kaupassa. Vuoden ensimmäinen iso tuutorikoulutus oli onnistuneesti takanapäin. Ostin toimiston pöydälle kimpun tulppaaneja ja Geisha-konvehteja kiitokseksi kaikille uurastamisesta. Julkinen kiittäminen on linjassa UPO-strategian (Uusi Parempi Opiskelijakunta) kanssa.
Kassalle ehti ennen minua iäkkäämpi rouva, joka vanhoilta sormiltaan ei saanut laukkuaan ja lompakkoa auki. Jäin auttamaan ja rupattelimme siinä mukavia ehkä minuutin. Suoriuduin omista ostoksistani pikavauhtia ja riensin parkkipaikalle.
Kanssani yhtä aikaa autoni luo saapui kaupungin punapukuinen työntekijä, jota kohteliaasti tervehdin ja joka yhtä kohteliaasti ojensi minulle 30 euron maksulapun. Toivotin rouvalle oikein mukavaa työpäivän jatkoa.
Olin valinnut jättää parkkimaksun maksamatta, sillä maksuautomaatti oli parkkialueen toisessa päässä. Kävelymatkaa olisi ollut ehkä 50 metriä ja parkkiruutuni oli aivan kaupan oven edessä. Iski siis laiskuus, virheellinen luulo omasta nopeudesta ja pelko siitä, että saa raitista ilmaa.
Kalliiksi tulivat tämän päivän hyvät teot. Säästin 20 senttiä väärässä paikassa. Eniten harmittaa se, että myös maksuttomia kiekkopaikkoja oli aivan näköetäisyydellä. Ja kaiken lisäksi olin nähnyt juuri muitakin pysäköinninvalvojia kaupungin läpi ajaessani.
Idiootilla ei ole helppoa.
Mikä on ylistämisen vastakohta? Alistaminen se ei taida olla.
Mikä on ylpeyden ja nöyryyden välinen sopiva suhde?
Mikä on viestissä olevien kauniiden ja sopuisia sanojen vähimmäismäärä, jotta se kumoaa pois muutaman ikävän sanan aiheuttaman mielipahan?
Entä, jos olikin niin vihansa sumentama, ettei omilla silmillään nähnyt anteeksipyyntöä siinä, mihin sellainen oli kirjoitettu? Eikä edes rivien väliin, vaan ihan siihen riveille, kirjaimilla. Entä, jos hävettää niin paljon, että ihan nolottaa, muttei silti ylpeydeltään pysty nöyrtymään ja myöntämään erehtyneensä? Entä, jos jättää jonkin konfliktin selvittämättä ihan vain siksi, ettei tahdo itse olla aina se, joka antaa periksi kaikessa (vaikka olisikin tällä kertaa väärässä?).
Entä, jos on niin monesti loukattu, ettei enää edes välitä?
Menin sitten ja ostin 100 pallomeripalloa. Mistäs sitä koskaan tietää, mihin niitä voi tarvita? Ostin samalla reissulla viimein omat jonglöörauspallot. Mukaan tarttui myös korkeakantaiset mustat nahkasaappaat. Nyt on siis kasassa kaikki oikean asenteen ulkoiset ainekset. Sisäinen varmuus laskeutunee osakseni varmaan viipeellä.
En elä sellaista elämää, jota haluaisin. Olen liian vaativassa työssä liian vähäisellä kokemuksella ja hädin tuskin riittävällä osaamisella. Teen liian paljon vääriä asioita. Tapaan liian vähän ystäviäni. Olen yksinäinen kaupungissa, jolla voisi olla tarjota mitä tahansa, jos antaisin sen päästä lähelle. Sydämeni näyttää lämpenevän aina väärille ihmisille.
Viime sunnuntaina havaitsin monien ystävieni tekevän juuri sitä, mitä minunkin pitäisi. Kartuttaa elämänkokemusta ulkomailla. Kerätä kokemuksia vieraista kulttuureista ja pistää itsensä likoon. Huomasin sen siten, että he eivät olleet puhelimen saavutettavissa silloin, kun minä olisin vuorostani tukeutunut heidän olkapäähänsä.
Itkin eräänä päivänä mentorini työpöydän ääressä taas pitkään ja hartaasti. Pitää ensi kerralla viedä varmaan omat nessut, kun tuo kulutus tuntuu olevan niin suurta. Tunnin kuluttua punertava nenänpää ja kiiltävät silmät menivät "orastavan flunssan" piikkiin, eikä töissä huomattu. Eihän se heidän vikansa ole, etten osaa suhtautua työhöni ammatillisesti.
Olen ilmeisesti nyt torjumassa minulle osoitettua työtarjousta. Painavammassa vaakakupissa on ylpeys ja kunnianhimo kera iänkaikkisen velvollisuuden tunnon. Toisessa kupissa raha ja kotiseutuetu jäivät kakkoseksi.
Hain läjäpäin lohdutusta kulttuurista ja kävin sekoamassa leffa-alelaarin äärellä. Jätin liikkeeseen kymmenyksen kuukausipalkastani ja tulin kotiin mukanani toistakymmentä klassikkoa. Burton, Jeunet, Almodovar ja Miyazaki muuttivat leffahyllyyni. Olen upottautunut heidän maailmoihinsa ja vältellyt oikeiden ongelmien käsittelyä. Mukavaa, kun uniin tulee välillä muutakin kuin järjestöasioita.
Muita kulttuurin pakopaikkoja tällä viikolla tarjosi maanmainio Tundramatiks, joka iloksemme palasi areenoille hetken hiljaisuuden jälkeen. Erityisen vaikutuksen tekin Bad Ass Brass Band, joka hoiti oman leiviskänsä kunniakkaasti. (Voih, puhaltimia. Olen niihin niin heikkona.) Mukana sponttaanissa reissussa oli viehättävä kollega kotiopiskelijakunnasta, joka sittemmin loikkasi duaalimallin toiselle puolelle. Otti koville kömpiä keikkahuuruissa aamujunalla kotiin ja suihkun kautta suoraan töihin. Kun pääsin kotiin, nukuin 18 tuntia putkeen. Lauantaina elämään toi vaihtelua äidin ja serkun kyläily. Käytiin Smokkijätkät-musikaalissa Verkatehtaalla ja vähän yöelämässäkin. Mukavinta oli himmailla aamulla kotona vaan pyjamassa ja höpistä unisia. On ne sitten rakkaita.
(Pitäisiköhän sittenkin muuttaa takaisin Kymenlaaksoon?)
Siivosin hiukan. Poistin ihmisiä elämästäni.
Poistin puhelimestani muutaman nimen numeroineen. Ihmisiä, joille en soita enää tai joille en ole koskaan soittanutkaan. Poistin messengeristä pari käyttäjätunnusta, joiden haltijoiden kanssa minulla ei ole asiaa. Poistin facebookista erään "ystävän", jonka olemassaoloa en välitä edes muistaa. He tuskin huomaavat.
Kaikki tunteet ovat oikeita tunteita ja minulla on subjektiivinen oikeus niihin. En tahdo enää koskaan kokea tarpeetonta syyllisyyttä siitä, että koen myös negatiivisia tunteita.
Tunteet edellyttävät loogisesti tosiasioita koskevia uskomuksia sekä arviointeja, ja jokaiseen tunteeseen sisältyy tiettyjä sille ominaisia uskomuksia, jotka koskevat esim. olosuhteita (pettymys), todennäköisyyttä (pelko), vastuuta (syyllisyys) tai henkilösuhteita (kateus).
Emootiot voivat olla irrationaalisia, epäoikeutettuja tai epäasianmukaisia, mutta tuntemukset ilman uskomuksia, arviointeja tai haluja eivät.
-Erroll Bedford-
Eräs nimeltä mainitsematon opiskelijalehti julkaisi kuvan, joka halvensi työnantajajärjestöni tuottamaa jäsenlehteä. Jos kuvasta tulkittavissa oleva viittaus lehden laatuun ja sen sopivaan loppusijoituspaikkaan oli tarkoitettu humoristiseksi sisäpiirin viihteeksi, voin kertoa, että minua ei naurata. Joudun kyseenalaistamaan valinnan tehneen päätoimittajan arvostelukyvyn ja henkisen kypsyyden. Ratkaisu oli mielestäni mauton ja loukkaava.
Aihe säväyttää minua tunnetasolla voimakkaasti. Toki se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Siitä huolimatta katson velvollisuudekseni poistaa lehteä kustantavan opiskelijajärjestön meidän lehtemme postituslistalta ensi tilassa. Etsikööt muita pilkattavia. Sen lisäksi aion ennen pitkää ujuttaa meidän lehtemme sisältöön henkisen vastaiskun, mutta sitähän he eivät tule enää todistamaan, sillä heille ei lehteä enää postiteta. Nähtäväksi jää, syntyykö tutkivan journalismin prosessissa silppua, sotkua vai silkkaa tuhkaa, ja kuinka se dokumentoidaan.
Sota on julistettu.
[Edit 1.2.2008 klo 22:34
Harkitsin asiaa uudelleen keskusteltuani tänään muutaman oikean päätoimittajan kanssa. En aio alentua halpamaiseen loanheittoon, vaan tyydyn paheksumaan tapahtunutta sen yläpuolelta. Saatteeksi kuitenkin vielä seuraava lainaus: 11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti. Suomen Journalistiliitto. Uudet journalistin ohjeet. 2005.]
Meillä oli loistava suunnitelma. Lähdettäisiin kolmestaan Riemun ja Pieneläinhoitajan kanssa Müncheniin viikoksi pääsiäisen molemmin puolin. Saataisiin pidettyä ylityövapaita vähän pois ja päästäisiin kauemmas arjesta. Hankittaisiin ajoissa halvat lennot ja mentäisiin opiskelukaverin luo loisimaan. Hän toimisi meille paikallisena oppaana ja näyttäisi kaupungin parhaimmat paikat. Shoppailtaisiin hurjasti ja nautittaisiin kulttuurista ja keväästä.
Lauantaina innostuttiin Riemun kanssa Matkamessuilla tästä matkasta oikein kunnolla ja juostiin osastolta toiselle lentotarjousten, karttojen ja esitteiden perässä. Sen vuoksi erityisen ironiselta tuntui todellisuus, joka tänään silitti päätä, onneksi kuitenkin hamarapuolella:
- Kaikilla meistä ei ollutkaan ehkä mahdollisuutta ottaa vapaata.
- Kaikkein halvimpia lentoja ei ollut enää tarjolla.
- Opiskelukaverin luo ei mahtuisikaan kolmea.
- Paikallinen ystävämme ei olisikaan pääsiäisenä kaupungissa, vaan vanhempiensa luona.
- Pääsiäisenä ei Saksassa(kaan) ole kaupat auki.
- Kevät ei ole Münchenissä vielä kovin pitkällä.
München kutsuu kenties meitä toisen kerran. Ehkä syyskuussa se on lupsakkaan linja-automatkamme kohde, kenties tutustun tuohon jaloon Baijerin vapaavaltion pääkaupunkiin jo aiemmin.
Nyt täytyy vaan päättää jokin toinen kohde, jonka odottamiseen kanavoida energiaansa ja työaikapankin plussatunteja. Olisikohan sittenkin lähdettävä sinne Barcelonaan? Tai ehkä Kreikkaan? Siellä olisi muitakin lauantaikomitean jäseniä.
"Kyllähän se sellasta on noissa koulutuksissa, että ensin ne liiton tyypit puhuu siellä eessä tuntikausia ja me vajotaan tajuttomuuden rajalle, ja sitten me noustaan ja kerrotaan, miten meillä tehdään ja miten muidenkin olis parempi tehdä. Ja koko ajan meillä on ihan mahottoman kokonen kyrpä otsassa. Paitsi sitten, kun on pullo kädessä, se kyrpä on vaan vähän pienempi."
(Suora lainaus on toisen korvan kautta kuultua eikä siksi välttämättä aivan sanatarkka. Asiasisältö oli kuitenkin täsmälleen tuo.)
Tulee vaan mieleen, ettäA) onko teidän ylipäänsä pakko lähteä mukaan pilaamaan muiden hyvää mieltä?
B) mikä on teidän järjestönne perustehtävä ja kuinka hyvin teillä sitä toteutetaan?
C) millainen pipo teidän toimijoillanne olisi hyvä olla, ettei otsaa palelisi talven tullen?
Sain sähköpostiini mainion viestin ensi viikonloppuna toteutuvasta huikeasta seikkailusta. Kyseessä on Kadonneen Avaimen Metsästys, johon säntään ainoastaan sen tiedon varassa, että minun tulee valmistautua lähtemään Hämeenlinnasta klo 8:49 junalla. Mitään matkalippuja ei saa ostaa. Lisätietoja saadaan kuulemma myöhemmin... Jännää!
Mukaan pitää ottaa ulkoiluvarusteet ja siistit vaihtovaatteet, otsalamppu, digikamera, makuupussi ja vähän rahaa. Lisäksi saa raahata mukanaan mitä tahansa, mitä kuvittelee tarvitsevansa Kadonneen Avaimen metsästämisessä. Mä olen tästä NIIN innoissani!
Reissun järjestää eräät opiskelukaverimme, nuo maanmainiot yhteisöpedagogit, tarkemmin ottaen meidän Seikkailutoimikunnan Uudenmaan osasto. Hämeen osastolle järjestämisvuoro lankeaa ensi kesänä, suunnitelmissa on hyödyntää hämäläisiä kansallismaisemia, tunneleita kaivetaan jo.
Parasta näissä retkissä on se, että tilastojen valossa, laatutakuu on voimassa, missä tahansa me rämmimmekään. Tunnelmista raportoidaan tuoreltaan ensi viikolla.
Olen pitänyt blogiani aktiivisesti nyt tasan vuoden. Arvokkainta kokemuksessa tuntuu olevan se, että omiin teksteihin on saanut palata, verrata omaa henkistä kasvua ja muistella kerran keksimiään asioita itsensä kanssa uudelleen. Myös muutama ystäväni on osoittanut arvostavansa sitä, millä tavoin arkistoin kaikkien saataville yhteisiä oivalluksiamme.
Lisäksi blogikirjoittamisessa minulle on tärkeää, että tämän välineen kautta pystyn ilmentämään sellaista avoimuutta ja rehellisyyttä, johon en kasvokkain monenkaan tuttavan kanssa pystyisi. Täällä harjoiteltu suorapuheisuus on vähitellen siirtynyt myös arkipäiväiseen käyttäytymiseeni. Yksisuuntainen informaatioteknologia voi siis näemmä kehittää myös tosielämän vuorovaikutustaitoja. Ilmeisesti säännönomainen kirjoitteleminen ei ole tehnyt varsinaista haittaa kirjallisen ilmaisun taidoillenikaan.
Jatkuuko kirjoittaminen? Jatkunee? Jatkuu. Samassa osoitteessa.
Päätin aamulla ennen töihin menoa pistäytyä nopeasti vielä kaupassa. Vuoden ensimmäinen iso tuutorikoulutus oli onnistuneesti takanapäin. Ostin toimiston pöydälle kimpun tulppaaneja ja Geisha-konvehteja kiitokseksi kaikille uurastamisesta. Julkinen kiittäminen on linjassa UPO-strategian (Uusi Parempi Opiskelijakunta) kanssa.
